Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Ajatuksia Jobin kirjasta

Jobin kirja · Job, Kärsimys, Menestysteologia, Sielunhoito, Synti, Uskonsana

Sain juuri 5.7.2025 Jobin kirjan luettua--en tiedä monettako kertaa. Olen aina pitänyt Jobin kirjasta. Nautin siitä, kuinka kertomus rakentuu keskustelun ympärille, kun puhetaidon mestarit Job ja hänen ystävänsä, vuoronperään tuovat ilmi omia ajatuksiaan. Ja tietysti on innostavaa pysähtyä kirjan lopulta löytyvän Jumalan itsensä puheenvuoron äärelle. Jumala ei vastaa Jobin haasteisiin, ei käy selittelemään tekojaan ja tarkoituksiaan, vaan osoittaa Jobille suuruutensa puhumalla luomisteoistaan. Kirja on täynnä rikkaita kieli-, ja vertauskuvia ja puhe monesti jopa runollista. Minä tykkään. Aiemmilla luku kerroilla olen pysähtynyt miettimään mm. saatanan roolia kulisseissa, sekä kärsimyksen ongelmaa. Nyt kirjoitan siitä, mikä tälläkertaa puhutteli.

Narratiivia tuntemattoman vuoksi kerrattakoon, että Job menettää omaisuutensa, lapsensa sekä terveytensä. Jobin kolme ystävää Elifas, Bildad ja Soofar tulevat paikalle. Nähdessään Jobin kärsimyksen, he istahtavat alas ja ovat seitsemän päivää hiljaa. Ymmärtäisin, että näin he osallistuvat Jobin kärsimykseen. Mutta kun Job avaa suunsa ja mm. kiroaa syntymäpäivänsä, toivottaa itselleen kuolemaa ja puhuu kärsimyksestään, provosoi se nämä kolme ystävää vastaamaan Jobille, ja tästä draama alkaa. Ymmärtäisin, että niin Jobilla itsellään, kuin hänen ystävillänsäkin on samanlainen liian kapea-alainen käsitys elämästä. Tämä käsitys on se, että syyttömällä omallatunnolla Jumalan edessä elävälle Jumalan lapselle ei voi tapahtua mitään pahaa; sairautta tai kärsimystä. Ystävien puheenvuoroissa toistuu kerta toisensa jälkeen se motiivi, että nämä eivät usko Jobin sanoja, kun Job todistaa omantuntonsa olevan puhdas. Ystävien mielestä Job joko valehtelee, on tekopyhä tai harhaantunut jollakin tavalla, ja monisanaisesti he hänelle tätä todistelevat ja perustelevat. Tiivistäen nämä kolme ystävää siis koettavat kaivella ja tonkia Jobin elämästä esille jotakin synnin juurta, jotta tulisi ilmi se, mikä on Jobin kärsimyksen aiheuttanut. 

Omasta kokemuksesta osaan sanoa, että tälläinen sielunelämän kaivelu ja tonkiminen voi johtaa melkoisen suureen ahdistukseen ja henkiseen kärsimykseen. Sielunmaailma voi mennä aika sekavaksi. Moni varmasti antaisi periksi, ja vastoin omantuntonsa todistusta ottaisi vastaan ystävien teorian ongelmien aiheuttajasta. Kuka tietää jos kyse on jostain synnistä ym. jolle itse vain on sokea ja josta Pyhä Henki ei jostain syystä syytä. Voisihan tästä aueta suhteellisen helppo tie ulos kärsimyksestä–mikäli kärsimys siis johtuu tunnustamattomasta synnistä tai jostain sisimpään pesiytyneestä pahasta. Pitää vain löytää nimi ja saada siitä kiinni.

Jobin kolme ystävää toimivat jonkinlaisessa moraalisessa närkästyksessä, mutta ovat silti varmasti hyvää tarkoittavia ja vilpittömiä. He haluavat auttaa, mutta väärä oppi vääristää heidän puheitaan niin, että auttamisen sijaan he päätyvät satuttamaan Jobia enemmän. Ja Job pysyy syyttömyydessään. Hänellä ei ole mitään tunnollaan. Näin vuoropuhelu Jobin ja kolme ystävän välillä etenee, ja aivan puheenvuorojen loppupuolellakin Job pysyy lujana: “Minä pidän kiinni vanhurskaudestani, en hellitä; yhdestäkään elämäni päivästä omatuntoni ei minua soimaa” (Job 27:6). Myös Hesekiel profetaalisessa sanomassaan mainitsee Jobin. Jos Job olisi Hesekielin aikana Jumalan kansan keskellä, niin oman henkensä hän saisi pitää vanhurskautensa tähden–muita Job ei vanhurskaudellaan voisi pelastaa. Tämä todistaa Jobin nuhteettomasta elämästä. Huomaa, että Job olisi välttänyt Jumalan ajallisen tuomion, ei iankaikkista. Myös häntä koskee se, mitä Raamattu sanoo ihmiskunnan yleisestä langenneisuudesta ja syyllisyydestä Jumalan edessä. “Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room 3:23). Myös Job tarvitsi Jeesuksen uhrikuolemaa. Myös hänen syntiä koskettaa se, mitä Paavali samaisille roomalaisille kirjoittaa siitä, kuinka Jumala oli “jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit.. osoittaakseen vanhurskauttaan nykyajassa..” (Room 3:25,26). Myös Heprealaiskirje todistaa: "Hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikaisista rikkomuksista" (Hepr 9:15). Vanhan Liiton uhrit eivät ratkaisseet syntiongelmaa, vaan siirsivät sen ratkaisun tulevaan. Kun Kristus sitten tuli, niin Hän Golgatalla otti kannettavakseen kaikki Vanhan Testamentinkin pyhien synnit ja niiden seuraukset.

Palaamme takaisin Jobin ja hänen ystäviensä omaksumaan oppiin synnistä ja sairaudesta. Sairaus, kärsimys ja kipu ovat realiteetteja tässä maailmassamme. Itseasiassa ne ovat kaikki kuoleman eri aspekteja. Raamatun mukaan synti tuli maailmaan Aadamin lankeemuksen kautta, ja synti toi mukanaan myös kuoleman. Kuolema on ennenkaikkea eroon joutumista Jumalasta, mutta sitten myös kaikesta kehällisemmästä hyvästä: terveydestä, ilosta, nautinnosta, onnesta, omaisuudesta ja niin edelleen. Kaikki kärsimys siis johtuu synnistä–Aadamin synnistä.

Sanat, jotka Jeesus sanoi vastauksena, kun Häneltä kysyttiin syytä sokeana syntyneen sokeudelle, ovat tässä yhteydessä hyvin valaisevat. Jeesus sanoi: “Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki” (Joh 9:3). Ei tullut etsiä syyllisiä. Ei saanut alkaa kaivella sokeana syntyneen, kärsivän ihmisen elämää ja taustoja. Tuli suunnata huomio siihen, kuinka rakastaa juuri nyt juuri tätä Jumalan kuvaksi luotua ihmistä. Tuli kysyä, kuinka juuri tässä voisi tuoda ilmi ja esiin niin sanoilla kuin teoilla Kristuksen kirkkautta? Mutta jos lähestymme tätä ja vastaavia tapauksia omassa elämässämme vain osittain kristillisestä maailmankuvasta käsin; jos meillä on hyvin yksipuolinen ja yksioikoinen kuva kärsimyksestä tai jos emme näe, miten Jumala hallitsee kärsimystä ja tekee senkin palvelijakseen (kts. esim. Room 8:37), niin saatamme jumittua vain syiden kaiveluun. Yritämme löytää henkilöstä syytä tai juurta asialle, koska oletamme, että juuri näin voisimme häntä auttaa. Pahimmillaan syyllistymme hengelliseen puoskarointiin ja saamme apumme kohteen jatkamaan eteenpäin entistä taakoitetumpana; sairas ei parantunut ja sen lisäksi hän nyt uskoo, että Jumala rankaisee häntä hänen salaisista synneistään, joita hän ei edes itse tiedä olevan olemassa. Tai kenties hänessä on jokin sairauden henki?

On oikein rukoille toiselle terveyttä! Jumalan lapsina saamme anoa Isältämme “lasten leipää” jonka voidaan myös ymmärtää olevan parantumista. Mutta emme saa taakoittaa jo taakoitettuja lisää. Näin kuitenkin tapahtuu helposti, jos kristillisyydessämme on mukana uskonsanalaista hapatusta. Jumala tahtoo aina parantaa–sanomme. Ja kun henkilö ei parane, löydämme syyn hänen uskonpuutteestaan tai synnistään. Itse olemme kritiikin yläpuolella noin yleensä. Jumala tosin haluaa parantaa omansa ja on luvannutkin sen tehdä. Hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaakaan ole enää oleva. Mutta me emme saa korostaa asian “jo nyt” puolta, “ei vielä” puolen kustannuksella. Kaikki on jo alistettu Kristuksen hallintavallan alle, mutta emme vielä näe kaikkea Hänen allensa alistetuksi jne. Raamatun kokonaisilmoituksen valossa on todettava, että jos Jumala nyt kertakaikkisesti vapauttaisi uskovat kärsimyksestä ja sairaudesta, ei maan päälle jäisi ketään uskovaa jäljelle. Tämän aika taas ei vielä ole koittanut. Kristus ei vielä ole tullut toistamiseen. Ehkä Hän tulee pian!? Paranemisia tapahtuu myös meidän päivinämme. Se on osa Hengen esikoislahjaa, eli ensimakua tulevasta (Room 8:23), jota tässä ajassa “ei vielä” kuitenkaan saada täysimääräisesti. Siksi se on esimakua, tai uutiset tulevasta sadonkorjuusta. Lasarus on hyvä esimerkki tästä. Hän sairastui ja Jeesus odotti, että hän kuoli, ja vasta sitten ilmaantui paikalle. Jeesus herätti hänet sitten kuolleista, motiivina sekä osallistua ihmilliseen suruun ja kärsimykseen, mutta myös ennenkaikkea ilmoittaa kirkkautensa–sama motiivi kuin sokeana syntyneenkin parantamisessa. Mutta, Lasarus kuoli toistamiseen! Tässä ajassa paraneminen on siis ainoastaan ajallista paranemista. Fokuksemme ytimen tulisi olla syvemmällä, kuin vain ajallisen hyvän saamisessa. Onhan Jumala Kristuksessa antanut meille jotain suurempaakin kuin tämän savimajan. Meillä on suunnattoman suuri aarre saviastioissamme, ja tuo aarre on Kristuksen kirkkauden tunteminen (2.Kor 3:18-4:7).

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).