Rakkaudesta, omantunnon rauhasta ja rukouksesta II
Omantunnon rauhasta Johannes etenee rukoukseen. Hän kirjoittaa: “rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan” (1.Joh 3:21). Olipa kyse sitten omasta henkilökohtaisesta rukouselämästä tai rukouksesta yhdessä muiden uskovien kanssa, olisi itsepetosta yrittää lähteä liikkeelle ilman puhdasta ja rauhoitettua omaatuntoa. Koska lääke on edellä kuvattu, jatkamme eteenpäin sillä oletuksella, että “sydämemme ei syytä meitä” ja niin omistamme rohkeuden ja luottavaisen mielen lähestyä Jumalaa–siltä pohjalta, että kuulumme Jeesukselle! Ja miksi pitäisimme kiinni jostakin synnistä? Miksi valitsisimme rauhattomuuden rauhan sijaan? Miksi Kainin tavoin lähtisimme harhailemaan syyllisinä ja katumattomina, rakentaen itsellemme milloin mitäkin self-help suojia ja valittaen Jumalalle kurjaa kohtaloamme? Miksi emme aina nöyränä tulisi armon istuimen eteen turvaten Jeesuksen sovitustyöhön edestämme!?
“Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me Häneltä saamme, koska pidämme Hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on Hänelle otollista” (1.Joh 3:21-22).
Syytöksistä ja rauhattomuudesta vapaan sydämen luottamus Jumalaan on siis tämä: me saamme kaiken, mitä anomme uskon mukaan. Me saamme kaiken, mitä anomme voidaksemme entistä enemmän tai paremmin rakastaa muita–ei vain “sanalla ja kielellä, vaan teossa ja totuudessa” (1.Joh 3:18). Mitä sitten on anoa uskon mukaisesti? Miten ottaa tämä siunattu lupaus vastaan tasapainoisesti, suhtautumatta siihen liian kapea-alaisesti tai suhteettoman epämääräisesti?
Ensinnäkin, tämä jae irrallaan voisi saada harjaantumattoman Sanan lukijan suhtautumaan rukoukseen lakihenkisesti. “Koska olen täyttänyt Jumalan käskyt, voin nyt tähän omaan vanhurskauteeni nojaten vedota Jumalaan, koska ansaitsen sen, mitä pyydän.” “Töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta” (Room 4:4), mutta emme Pyhä Jumalan kasvojen edessä voi ikinä tulla ansioituneeksi. Terve rukous ei ole sitä, että tulemme Jumalan eteen perimään saataviamme, sanoen: “Herra, olen totellut Sinua tuossa ja tässä; maksa nyt minulle palkka.” Eikö 'tuhlaajapojan’ vanhempi veli toiminutkin juuri tällä tavoin? “Mutta hän vastasi ja sanoi isälleen: ‘katso, niin monta vuotta minä olen sinua palvellut enkä ole milloinkaan sinun käskyjäsi laiminlyönyt, ja kuitenkaan et ole minulle koskaan antanut vohlaakaan, pitääkseni iloa ystävieni kanssa'” (Luuk 15:29). Se, jolla on samanlainen sydän kuin vertauksen vanhemmalla veljellä, on vaarassa katkeroitua kun hän huomaa, ettei Jumala lähde mukaan tähän ansioitumis-manipulaatio systeemiin, vaan toimiikin armossa.
“Mitä ikinä anomme, sen me Häneltä saamme, koska pidämme Hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on Hänelle otollista.”
Sekä Raamatun kokonaisilmoitus, että jakeen välitön konteksti puhuvat lakihenkistä tulkintatapaa vastaan. Sillä mikä on se käsky, jonka pitämiseen Johannes viittaa? Se ei ole Vanhan Testamentin moraalilaki, eikä epämääräisesti kaikki, mihin Kristus omiaan käskee, vaan se on jakeen 23 mukaisesti usko: “Ja tämä on Hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja rakastaa toinen toistamme, niinkuin Hän on meille käskyn antanut.” Niinpä me siis saamme kaiken, mitä anomme uskon mukaan. Mitä sitten on anoa uskon mukaisesti ja mitä se ei ole? Se ei ole uskottelua ja luulottelua, eikä omaan sydämeen katsomista ja sieltä riittävän lujan uskon etsimistä. Jae ei saa johtaa meitä siihen, että toteamme jääneemme paitsi Jumalan siunauksista, koska oma uskomme ei ollut riittävän suuri–se ei ikinä tule olemaan riittävä täydellisen terveyden ja vaivoista vapaan elämän omistamiseksi. Miksi? Koska Raamattu ei lupaa Kristitylle tälläistä elämää. Tästä pääsemmekin vastauksen ytimeen.
Kun kysymme, mitä on anoa uskossa ja uskon mukaan, esitän vielä jatkokysymyksen: mihin uskon tulee kohdistua? Mihin uskon tulee tarttua? Eikö juuri Raamatun Sanaan? Siispä, mitä ikinä lupauksia Raamatusta löydän–mitkä koskevat minua, kun olen Kristuksen oma–niin voin näihin lupauksiin vedoten tuoda anomukseni Jumalalle eikä Hän jätä pitämättä sitä, minkä Hän on luvannut! Huomaa kuitenkin vielä se Johanneksen esille nostama Kristuksen käsky, että anomisen tulee tapahtua rakkaudessa, eikä itsekkyydessä.
Toistan hieman itseäni ja kysyn vielä uudelleen, mitä uskon mukaan anominen ei ole? Se ei ole sitä, että Kenneth Copelandin kanssa huudamme: “moneyy, cometh to meee!” Miksi? Siksi, että raittiin uskon kohde on kirjoitettu Jumalan Sana. Sananlaskujen kirja varoittaa halusta rikastua ja rikkauden tavoittelemisesta, ja ohjeistaa anomaan Jumalalta “määräosani leipää” (Snl 30:8-9). Jeesus itse opetti juuri tähän Sananlaskujen esittämään periaatteeseen nojaten (näin uskon), että meidän tulee lähestyä Jumalaa Isänämme luottamuksessa, ja anoa: “anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”
Uskon mukaan anominen ei myöskään ole varmuutta siitä, että Jumala parantaa kaljuudesta. Tietysti Jumala voi parantaa, mutta se olisi nähtävä poikkeuksellisena menettelynä ihmisen oman turhamaisuuden suhteen. Mitä sanoo Sana? Jeesus lupasi, ettei hiuskarvakaan putoaisi päästämme Jumalan sitä sallimatta (Matt 10:30 & Luuk 21:18). Itseasiassa etenkin Luukkaan evankeliumin kohdan voisi irrottaa asiayhteydestään ja luulla sitä lupauksena kaljuuntumista vastaan. Mutta tämä vääristäisi asiayhteyden merkityksen siten, että ne jotka uskonsa ja todistamisensa tähden ovat sitten menettäneet hiuksensa tai jopa henkensä, eivät omanneet riittävän suurta uskoa, jolla riippua kiinni tässä lupauksessa säilyä vahingoittumattomana hiuksia myöten. Tämä sanottuna emme kuitenkaan saa unohtaa sitä, että Jumalalla on erityismenettelynsä joidenkin tulisten pätsien suhteen (Daniel luku 3).
Syytöksistä ja rauhattomuudesta vapaan sydämen luottamus Jumalaan on siis ennen kaikkea tämä: me saamme kaiken, mitä anomme uskossa, ja voidaksemme entistä paremmin ja voimakkaammin rakastaa toisia! Käsittelemämme jaejakso päättyy näin: “Ja joka pitää Hänen käskynsä (usko ja rakkaus), se pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä. Ja siitä me tiedämme Hänen meissä pysyvän, siitä Hengestä, jonka Hän on meille antanut” (1.Joh 3:24). Tämä johtaakin meidät Johanneksen seuraavaan aiheeseen, eli Jumalan Henkeen ja antikristuksen henkeen.