Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Rakkaudesta, omantunnon rauhasta ja rukouksesta

1. Johanneksen kirje · 1Joh, Omatunto, Rakkaus, Rauha, Todellinen elämä

Johannes–rakkauden apostoli–kirjoittaa kirjeensä kolmannessa luvussa, jakeessa 18: “Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” Johannes tässä ei tietysti vastusta rakastamista puhumalla. Taustalla on läpi hänen kirjeensä kulkeva suurempi teema eli ajatus elämän konkretiasta ja todellisuudesta, jonka voisi hyvin summata sillä, että on ensin tärkeämpää olla kuin tehdä. Tämä toteamus voi tosin löytyä self-help oppaista ja hyvää elämää mainostavien mietelauseuden kokoelmista, ja kuitenkin niin, että se on irrotettu tästä sen hengellisestä kontekstista. Tärkeintä on ensin tulla Jumalan lapseksi ja vastaanottaa Hänen rakkautensa Jeesuksessa. rakastettuna on sitten helpompi rakastaa, armahdettuna armahtaa jne.
 
Tunnustus: “minä rakastan sinua” ei  merkitse mitään ilman elämän konkretiaa; ilman tekoja. Edellisessä jaejaksossa Johannes kirjoitti siitä, kuinka meidän kristittyjen tulisi olla Kristuksen kaltaisia–ei Kainin, joka oli pahasta, vihasi veljeään ja tappoi hänet. Jeesus taas osoitti todellisen rakkauden tien uhraamalla itsensä meidän, vihollistensa edestä voittaakseen meidät omikseen. Jeesus ei kuitenkaan ole pelkkä moraalinen esimerkki tai mahdoton ihanne, jonka edessä kokea syyllisyyttä omasta alimittaisuudesta. Raamatun opetus on, että “Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka meille on annettu” (Room 5:5). Tässä rakkaudessa voimme kasvaa, mutta voimme myös laiminlyödä kutsun vaeltaa rakkaudessa. Johannes edellä osoitti, että meidän jotka uskomme, tulisi tämän teeman äärellä paljon ajatella Jeesusta ja Hänen rakkauttaan, sekä myös osoittaa viisautta siinä, että voimme menettää rakkauden. Tämä itsensä valvominen koskettaa aivan arkisia tilanteita ja pieniä valintoja–niiden kautta voi joko kasvaa tai vähetä rakkaudessa. Johannes kirjoitti: “Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä” (1. Joh 3:17)? Hengen hedelmää on rakkaus (Gal 5:22), joten kysymys tässä oikeastaan on siitä, lipsunko elämään vanhan luontoni mukaan eli lihassa, vai vaellanko Hengessä ja kaikessa Jeesusta lähelle pyrkien? Millaisia siemeniä istutan, sellaista satoa tulen leikkaamaan. Ja vaikka tässä nyt onkin esillä ihmisen oma vastuu, täytyy kristityn aina muistaa Jumalan suvereniteetti kaiken yllä, ja miten Hän taivaallisena Isänäni on minun pelastajani ja on luvannut pitää kiinni ja kasvattaa. En ole oman itseni varassa ja myös tätä asiaa saan lähestyä Jeesuksen sovitustyön ja armon kautta. Langenneisuuteni ydintä nimenomaan on heikkouteni ja kykenemättömyyteni epäitsekkääseen rakkauteen. Sen pyhittävän työn päämäärä, mihin Jumala taas meitä kutsuu ja mihin Hän on meidät valinnut, on juurikin se, että kasvaisimme Kristuksen kaltaisuuteen; että meistä tulisi todella rakastavia; että meistä tulisi täysiä ja ehyitä ihmisiä.

Seuraavaksi Johannes nostaa esille erittäin tärkeän teeman, mikä koskee niin henkilökohtaista rukouselämäämme, kuin yhteyttä muihin uskoviin. Ehkä myös edellinen rakkaudesta puhuminen nostatti esille syytöksiä omassa sisimmässämme. Miten siis lähestyä Jumalaa, kun ei ole puhdas omatunto! Miten tulla Hänen eteensä rukouksessa, tai miten tulla seurakunnan kokoontumiseen, kun sisäinen ääni huutaa, että olet syntinen ja likainen ja epäsopiva!?

Johannes kirjoittaa: “Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme Hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me Häneltä saamme, koska pidämme Hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on Hänelle otollista” (1.Joh 3:19-22). Jeesus sanoi: “te tulette tuntemaan totuuden ja totuus on tekevä teidät vapaiksi” (Joh 8:32). Jeesuksella oli ensisijaisesti näin sanoessaan mielessä synnin orjuus. Kuitenkin huono-, tai paremmin syyttävä omatunto liittyy syntiin–joko kuviteltuun tai todelliseen. Sentähden Jeesuksen sanat pätevät myös tässä. Mikä on se totuus, joka vapauttaa? Se on evankeliumi Jeesuksesta ja syntien sovituksesta. Kysymys kuuluu, kuinka soveltaa evankeliumia oman sydämen syytöksissä? Kuinka puhua sanomaa Jumalan rakkaudesta omalle sydämelle silloin, kun omatunto syyttää? Kuinka omistaa rauha, vaikka näkee jatkuvasti oman alisuoriutumisensa ja vajavaisuutensa suhteessa Jumalan vaatimuksiin?

Johannes aloitti näin: “Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta..” Olenko siis kohdannut totuuden synneistäni, niiden seurauksista ja rangaistuksesta, joka minulle niiden tähden kuuluisi? Entä olenko kohtannut totuutta Jumalan rakkaudesta Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa? Jos en, niin en voi tietää ja olla varma siitä, että olen totuudesta. Tällöin minulla ei voi olla mitään rauhaa Jumalan edessä.

Johanneksen mukaan Jumalan lapsi toimii ainutlaatuisella tavalla hetkissä, joissa hän kohtaa sisäisiä omantunnon ja sydämen syytöksiä. Johanneksella on tässä mielessä ne hetket, kun mitään selkeää tekosyntiä ei ole tapahtunut. Jos omantunnon syytöksien takana on selkeä kompromissi tai lankeaminen syntiin, silloin auttaa synnin nimeäminen, syyllisyyden tunnustaminen ja Jeesuksen sovintovereen vetoaminen rukouksessa. Mutta jatkamme nyt siitä, että tälläistä ei ole tapahtunut. Ilmaisu “me tiedämme” puhuu paljon pelkkää järjen vakuuttuneisuutta syvemmästä ymmärryksestä ja varmuudesta. “Saatamme rauhoittaa sydämemme” taas puhuu siitä lepo-, ja turvapaikasta, jonka Kristitty omistaa Jeesuksessa.

Mutta, “Jos sydämemme syyttää meitä” niin miksi Johanneksen vastaus tähän on se, että “Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki?” Miten tietoisuus Jumalan kaikkitietävyydestä ja kaikkinäkevyydestä muka tuo rauhan ja levon omantunnon syytösten keskellä? Eikö päinvastoin olisi rauhoittavaa tietää, että Jumala ei tiedä aivan kaikkiea, niin että voisi piiloutua syyllisyytensä ja häpeänsä kanssa paratiisin puiden varjoihin Jumalan katseelta kuten Aadam ja Eeva? Ennenkuin jatkamme Johanneksen antaman vastauksen pohtimista, niin esitän muutaman meille ihmisille tyypillisen tavan reagoida omantunnon syytöksiin. ‘Saatamme (yrittää) rauhoittaa sydämemme sillä’ että:

lupaamme yrittää entistä ankarammin
lupaamme kompensoida tekemäämme vääryyttä hyvillä teoilla
aiomme rankaista ja kurittaa itse itseämme
vertaamme itseämme toisiin, meitä suurempiin syntisiin ja toteamme, että meillähän menee ihan hyvin

Mutta, Johannes, sinä siis sanot, että minä voin tietää olevani Jumalan lapsi, kun omantunnon syytöksissä löydän turvan siitä, että Jumala on minun sydäntäni suurempi ja tietää kaiken? Miten tämä toimii kun pääni sisällä on menossa oikeudenkäynti minua vastaan!? Eikö oikeudenkäynnissä syyttämällä olekin tutkimustyönsä, jonka pohjalta hän sitten esittää raskauttavina pitämiään syytöksiä? Raamattu sanoo, että perkele, “veljienne syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti heitä (uskovia) Jumalamme edessä, on heitetty ulos” (Ilm 12:10), ja tällä viitataan Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen, koska se vei kaikki perusteet syytöksiltä. Miten? Siten, että “rangaistus oli Hänen päällänsä, että meillä rauha olisi.” Ei tämä tarkoita, että syytökset eivät olisi olleet totuuden mukaisia, vaikka ei perkele aina totuudessa pysy. Mutta, kuten Paavali kysyy: “kuka voi syyttää Jumalan valittuja” (Room 8:33)? Kuka voi meitä syyttää, kun Jeesus otti syytetyn paikan edestämme ja kärsi myös sen rangaistuksen edestämme, jonka me olisimme ansainneet. Lunnaat on maksettu. Me olemme vapaat. Ja jos syyttäjä yhä vielä yrittäisi vanhoja kaivella, niin me saamme vastata, että tapaus on jo käsitelty; Jeesuksen veri oli se hinta, mikä minusta maksettiin. Oikeudenmukaisuus toteutui, mutta yhdessä armon kanssa. Kiitos Jeesus!

Tosin aina syytöksiä kuullessaan ei pidä ajatella, että perkele on tullut nyt minulle kuiskuttelemaan. Kyse voi olla pelkästään minun omastatunnostani. Mutta, omallatunnollani on, aivan kuten perkeleelläkin, vain vajavainen tutkimustyö ja vajavaista näyttöä. Yksin Jumala näkee ja tietää kaiken. Jumala tuntee sisimpäni pimeimmätkin onkalot ja toivottavasti Hänen valonsa jo niihinkin loistaa. Hän tietää kaiken ja silti Hän on valinnut minua armahtaa. Kuinka siis enää kallistuisin kuuntelemaan niitä ääniä, jotka eivät asiaani niin hyvin tunne, sensijaan, että kuuntelisin Häntä, joka täydellisesti tuntee minut ja silti on julistanut minut Jeesuksen veressä syyttömäksi! Tämä on ihana lepo ja vapaus. Hän näkee minut ja silti rakastaa minua.

Omantunnon rauhasta Johannes etenee rukoukseen. Hän kirjoittaa: “rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan” (1.Joh 3:21). Olipa kyse sitten omasta henkilökohtaisesta rukouselämästä tai rukouksesta yhdessä muiden uskovien kanssa, olisi itsepetosta yrittää lähteä liikkeelle ilman puhdasta ja rauhoitettua omaatuntoa. Koska lääke on edellä kuvattu, jatkamme eteenpäin sillä oletuksella, että “sydämemme ei syytä meitä” ja niin omistamme rohkeuden ja luottavaisen mielen lähestyä Jumalaa–siltä pohjalta, että kuulumme Jeesukselle! Ja miksi pitäisimme kiinni jostakin synnistä? Miksi valitsisimme rauhattomuuden rauhan sijaan? Miksi Kainin tavoin lähtisimme harhailemaan syyllisinä ja katumattomina, rakentaen itsellemme milloin mitäkin suojia ja valittaen Jumalalle kurjaa kohtaloamme? Miksi emme aina nöyränä tulisi armon istuimen eteen turvaten Jeesuksen sovitustyöhön edestämme!?

“Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me Häneltä saamme, koska pidämme Hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on Hänelle otollista” (1.Joh 3:21-22).

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).