Satu kerskuvasta kirveestä

"Korskeileeko kirves hakkaajaansa vastaan, tai suurenteleeko saha heiluttajaansa vastaan? Ikäänkuin vitsa heiluttaisi kohottajaansa ja sauva saisi koholle sen, joka ei ole puuta" (Jes 10:15)!
Autotallin hiljaisuus päättyi äkisti, kun ovi avattiin ja isokourainen mies asteli sisään. Seinillä koukuista ja telineistä riippuvat työkalut tarkkasivat jännittyneinä ja odottavaisesti. Oli pitkästyttävää vain roikkua seinällä tai olla hyllytettynä pimeässä varastossa. Isokourainen mies kantoi kädessään uudenkarheaa kirvestä. Hän pysähtyi seinän eteen, ja ripusti kirveen roikkumaan–vanhempien kirvesten viereen. Sitten mies kääntyi ja poistui huoneesta. Valot sammuivat. Työkalujen uteliaisuus kohdistui uuteen tulokkaaseen. Ja silloin uusi kirves lausui:
"Kuin kaislankorsia olivat puut, kun MINÄ ne tänään metsässä kaadoin. Ei ole vertaista voimalleni, ei vastustajaa iskuilleni. Itse sain teräni teräväksi, itse iskuni väkeviksi; olen työkaluista paras."
Tämän kuullessaan vanhat ja yksinkertaisemmat työkalut painoivat päänsä häpeissään, eivätkä uskaltaneet sanoa mitään. Ne kunnioittivat uutta kirvestä suuresti ja toivoivat salaa, että nekin voisivat olla yhtä hyviä.
Mutta viisaammat työkalut, kuten mittanauha ja vatupassi nauroivat: "Odotapas vain ylpeä kirves, vielä todellisuus lyö sinua vasten kasvoja; vielä joudut nöyrtymään." Tämän kuullessaan kirves kirosi kauheasti ja uhkasi terällään murskata mittanauhan sekä vatupassin, mikäli nämä jatkaisivat juttuaan. Sitten tuli hiljaista ja pimeä autotalli nukkui.
Seuraavana päivänä isokourainen mies saapui, otti uuden kirveen seinältä ja käveli pois. "Nyt minä lähden maailmaa valloittamaan se huusi, miehen askelten tahdissa keikkuessaan." Muut työkalut olivat hiljaa, yksinkertaiset itseään häveten ja mittanauha sekä vatupassi kirveen ylpeyttä surkutellen.
Isokourainen mies saapui metsään, josta oli kaatanut puita. Iso koivu oli sahattu pölleiksi ja niitä mies nyt kävi halkomaan. Kirves upposi pölleihin kuin voihin, eivätkä ne voineet kuin haleta haloiksi. Pian kirves kuitenkin alkoi ajatella, että oli liian tärkeä tälläiseen yksinkertaiseen työhön. Maailmaahan hän oli lähtenyt valloittamaan. "Kuulepas mies" aloitti kirves, "En minä enää aio sinun kättäsi heiluttaa näiden pöllien luona. Nyt me lähdemme naapurin hirsitaloa pirstomaan ja maata valloittamaan. Kaikkien pitää saada nähdä minun voimani."
Isokourainen mies seisoi hetken vaiti. "Eikö sana kuulu" huusi kirves. "Mars matkaan!" Mies ojensi kätensä ja iski kirveen kiinni kaikkein suurimpaan pölliin. "Sinä taidat tarvita opetuksen" sanoi mies. "Purepas nyt siinä puuta." "Käsken sinua irrottamaan itseni" kirkui kirves. "Tottele, tai teen sinusta päreitä." Kirves kirkui kirkumistaan mutta mies vain katseli sitä tyynesti, hilliten itsensä. Lopulta mies sanoi: "Taidankin pitää enemmän vanhasta kirveestäni, puisesta varrestaan kuluneesta, ja terästään kolhiutuneesta. Se on uskollinen palvelijani, ja yhdessä olemme suuria töitä tehneet. Sen teroitan ja huollan, sitä ystävänäni pidän. Sinä pöyhkeä uudenkarhea kirves; jää sinä ylpeyttäsi ja suurenmoisuuttasi potemaan siihen pöllille. Hyvästi!" Kirveen raivo nousi tästä äärimmäisyyksiin ja se kirkui nyt niin kovalla äänellä, että sen muovinen varsi halkesi. Terä jäi pölliin kiinni ja monet sateet sen ruostuttivat. Jos sinä metsässä kävellessäsi löydät maasta ruostuneen kirveenterän, niin se voi olla juuri tämä kirves, jonka ylpeys tuotti sille tuhon. Jos se ruosteestaan huolimatta alkaa määräillä sinua, niin älä sitä kuuntele. Ja kerrottakoon vielä, että isokourainen mies ennallisti vanhan kirveensä ja oli päätöksestään hyvin tyytyväinen.