Syytöksistä uskallukseen
Elämä, rakkaus, totuus, varmuus, sydän, syytös, rauha, uskallus ja rukous–kaikki nämä, ja paljon muutakin Johannes sisällyttää seuraaviin jakeisiin, joihin tämä teksti haluaa paneutua:
"Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on hänelle otollista" (1. Joh 3:18-22).
Teossa ja totuudessa rakastaminen ohjaa katseemme tämän kirjeen alkuun, missä Johannes todistaa Kristuksesta: "Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta — ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille — minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa" (1. Joh 1:1-3). Uskossamme on kyse ennenkaikkea elämästä. Saamme ensin iankaikkisen elämän lahjaksi Kristukselta uskon kautta, ja vasta sitten alamme tietää ja tiedostaa, mitä meille on tapahtunut. Kuollut ei tiedä mitään, eikä kuollut usko auta ketään. Elävä usko Kristukseen taas ilmenee ojentautumisena ja luottamisena; sillä on teot mukanaan.
Fariseukset puhuivat paljon Jumalasta ja rakastivat huulillaan mutta Jeesuksen tuomio oli, että heidän sydämensä oli Jumalasta kaukana. Ja sydän on kaikkein tärkein. Mitä hyödyttää avioliitossakaan hokea: 'minä rakastan sinua', jos sanojen takaa ei löydy elämän todellisuutta; sitä että oikeasti rakastaa–totuudessa ja todellisuudessa.
Lähdemme siis liikkeelle elämästä. Sitten Johannes ottaa esille tiedon, tai paremminkin hän tuolla sanalla kuvaa varmuutta, jonka uskova voi omistaa. "Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme Hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki." Jos en voi tietää olevani totuudesta, niin minulla ei voi olla mitään todellista uskonvarmuutta. Syyllisyys on yleismaailmallinen ilmiö, koska koko maailma on syntiinlangennut. Jumala on varustanut ihmisen omallatunnolla, joka joko syyttää tai ei syytä meitä. Johannes käyttää omastatunnosta sanaa sydän. Kun siis sydämeni syyttää minua jostakin, ja jään syyllisyyteen kiinni, niin menetän rauhan ja levon kokemuksen. Mutta mikä neuvoksi? Miten selvitä moisista syytöksistä? Mitä Johannes osoittaa meille vastaukseksi?
Johannes kirjoittaa: "Me saatamme Hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä.." mutta millä? Mihin Johannes viittaa? Miten rauhoittaa sydämessä riehuvat syytökset? Jos ajattelisimme jaejakson visuaalisesti hampurilaisena:

Kysymme siis, löydämmekö rauhan ylä-, vai alasämpylän sisällöstä? Löydämmekö rauhan katselemalla omaa elämäämme ja etsimällä siitä hedelmää? Vai löydämmekö rauhan siihen uskomisesta ja siihen turvaamisesta, että Jumala on sydäntäni suurempi ja tietää kaiken–minunkin sisäisestä elämästäni? Jälkimmäisen uskominen irrallaan evankeliumista ei vielä voi tuoda mitään rauhaa, mutta kun olen uskonut Jeesukseen, ei Jumala enää syytä minua mistään, vaikka tietääkin kaiken! Kaikki syytös ja syyllisyyden rangaistus oli Kristuksen päällä minun edestäni. Ja Kristus on noussut kuolleista ja toimittaa tälläkin hetkellä ylimmäispapillista virkaansa Isän Jumalan oikealla puolella, puhuen vain hyvää omistaan. Hän ei siis syytä Jumalan valituita. Laki syyttää tai pikemmin paljastaa synnin ja lankeemuksen ja tämän näkeminen tuottaa syyllisyyden. Omatunto yhtyy lain syytökseen. Syytettynä ollessamme menetämme rauhan tunnon ja kokemuksen. Syytetyn penkissä, tuomion julistamista odotellessa ei ole kiva istua. Tietysti pahantekijän kuuluukin pelätä. Pyhän Jumalan vihaa syntiä kohtaan tulee pelätä vielä enemmän. Kristittyinä meidän tulisi kuitenkin ymmärtää evankeliumi ja tuntea asemamme Jumalan edessä, Hänen lapsinaan, armahdettuina syntisinä. Vaikka olemmekin jo turvanneet Kristukseen, saatamme yhä huomata elämässämme sellaista, minkä Jumala tuomitsee. Uuden elämän saaneina ja Pyhän Hengen meissä nyt asuessa me toki haluamme itsekin sen hylätä. Omatuntomme herää ja syyttää meitä, esimerkiksi nyt epärehellisyydestä. Mutta Jumala on suurempi kuin sydämemme ja Hän tietää kaiken. Valitessaan lähettää Poikansa Jeesuksen Kristuksen ristille sovittamaan minun syntini, Hän varsin hyvin tiesi, mitä syntejä tekisin ja miten häpäisisin Kristuksen nimeä; Hän tiesi myös, miten uskoontulon jälkeenkin yhä kompuroisin ja silti Hän valitsi antaa Poikansa minun edestäni.
Jos siis sydämeni syyttää minua, kun olen selvästi langennut johonkin syntiin, on tie eteenpäin synnin tunnustaminen ja hylkääminen. Tärkeää tässä on kuitenkin huomioida se, että omatunto on sellainen laitos, että sitä ei saa jättää huomiotta eikö sen ääntä vastoin kannata tehdä, ja kuitenkin se voi olla yli-, tai alivirittynyt. Tärkeintä olisi se, että omatunto ei ryhdy itsenäiseksi tuomariksi, joka siteeraa millon mitäkin lakikirjaa ja välillä luulojen kirjaa. Tärkeää olisi se, että omatunto alistuisi Kristuksen tuomion alle ja yhtyisi siihen. Ja Kristus on tuominnut omansa syyttömiksi. Sitä tarkoittaa vanhurskautus uskon kautta. Ja Kristus on näin tuominnut meidän sillä perusteella, että Hänet, syytön, tuomittiin syylliseksi ja Häntä kohdeltiin sen mukaisesti. Nyt minun siis tulee nöyrtyä luottamaan Kristuksen sanaan minusta enemmän kuin omaan ajatukseeni ja omaan sydämeni ääneen.
Kertauksena vielä: Pelastettuna Jumalan lapsena asemani Jumalan edessä on se, että Jumala kyllä tietää kaiken sen, missä olen epäonnistunut rimanalittaja (Jumalan mitalla mitattuna). Jumala tietää joka kohdan ja hetken, jolloin synti minussa on ilmennyt lain rikkomisena aktiivisena tekemisenä. Jumala tietää myös joka tilanteen, jossa synti minussa on ilmentynyt passiivisena lain rikkomisena, esim. rakkaudettomana tekemättä jättämisenä. Jumala tietää, mistä voisi perustellusti syyttää minua. Kristuksen tähden Jumala ei kuitenkaan syytä minua, koska Kristus tuomittiin syylliseksi minun edestäni! Minun sydämeni tulisi nyt vain yhtyä Jumalan tuomioon minusta, ja tuo tuomio on 'syytön.' Minut on syyttömäksi julistettu–ei oman puhtauteni, vaan Kristuksen sovitustyön perusteella.
Kun tältä perustalta lähdemme etenemään, voimme käsittääkseni kohdata kolmenlaisia syytöksiä. 1.Omatuntoni syyttää minua synnistä, johon olen oikeasti langennut. 2.Perkele syyttää minua jostakin, jonka olen jo anteeksi saanut ja koittaa sitä kautta saada katseeni kiinnittymään esim. omaan kehnouteeni. Tällöin perkeleelle voi sanoa, että hän ei edes tiedä kuinka kehno olen–Jumala yksin tietää kaikki; myös minun kehnoudestani, eikä Hän syytä. 3.Ihmiset syyttävät minua jostakin, ja voi olla, että omatuntoni yhtyy syytökseen, tai voi olla, että omatuntoni todistaa minulle, että olen syytön. Ihmisillä on paljon omia lakeja ja sääntöjä, ja nykyään ollaan hyviä myös lyömään leimaa toisten otsaan, häpäisemään ja saattamaan toista naurunalaiseksi. Perkele voi myös hyvin käyttää ihmisiä hyökätäkseen syyttäjänä kimppuuni. Yksi hyvä kysymys, mikä kannattaa pitää mielessä, on se, että osoittiko syyttäjä sinulle syytöksistä tien ristille ja vapauteen? Pyhä Henkikin haluaa näyttää todeksi synnin, sekä vakuuttaa synnistä, mutta Pyhän Hengen ylin halu on sitten kirkastaa Kristusta! Jos olen oikeasti syyllistynyt jossakin syntiin (jos siis Pyhä Henki sen paljastaa ja omatuntoni Sanaan liittyneenä sen osoittaa) niin tie vapauteen on yksinkertainen. Tuomitse synti ja hylkää se Jeesuksen nimessä ja pyydä Häntä puhdistamaan ja uudistamaan sinut Hänen verensä tähden. Pyydä että Hänen elämänsä nyt ilmestyisi sen synnin, eli kuoleman tilalle, josta olet kääntynyt pois.
Jumalan Sanaan ankkuroituminen ja juurtuminen tekee tässäkin asiassa vaellukseni vakaaksi. Jumalan Sana on jalkani lamppu ja valkeus minun teilläni. Sydämeni ja omantuntoni tulisi yhtyä Jumalan tuomioon minusta, ja, kuten Paavali todistaa, olla välittämättä siitä, miten ihmiset häntä tuomitsevat, olla välittämättä siitä, miten itse itsensä tuomitsee, ja välittää vain siitä, mitä Herra sanoo–seistä sen varassa koko painollaan.
Jos kuitenkin jään jumiin johonkin syytökseen, kummutkoon se mistä lähteestä tahansa, niin valossa vaeltamisen periaate auttaa! Syytöksiä ei saa jättää käsittelemättä. Jos tarvitset apua, kerro syytöksistä jollekin luotettavalle ja kypsälle kristitylle; mielellään paikallisen seurakuntasi vanhimmalle, tai läheiselle ystävällesi. Kun asian tuo valoon, tulee koetelluksi, onko sillä perustetta. Jos ei ole, sen pitäisi haihtua valossa. Valtava voima on myös siinä, että kun tunnustaa synnit, tai, kun jakaa omat kamppailunsa aiheettomien syytösten kanssa (vaikeuden uskoa evankeliumi), että ystävä julistaa ääneen kaikki synnit anteeksi annetuksi Kristuksen veren tähden.
Tämä on hyvä tie kulkea, ja tätä tietä pitkin pääsemme siihen, että "jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me Häneltä saamme, koska pidämme Hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on Hänelle otollista" (1Joh 3:21-22). Syyllisinä emme uskaltaisi lähestyä Pyhää Jumalaa, mutta evankeliumin perusteella syyttöminä omistamme uskalluksen. Saamme tulla pelastettuina, lunastettuina, armahdettuina, sovitettuina, hyväksyttyinä ja rakastettuina Jumalan lapsina Hänen eteensä. "Koska pidämme Hänen käskynsä" ei tarkoita Mooseksen lakia, vaan uskoa. "Tämä on Hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen.." (1Joh 3:23). Koko yllä olevan tekstin voisi siis tiivistää tähän: usko Jeesukseen on vastaus tähänkin asiaan! Usko Jeesusta!