Ruokavalio, kasvu ja kysymys rististä

Tässä opetuksessa olemme Heprealaiskirjeen äärellä ja luemme: "Sillä jokainen, joka vielä nauttii maitoa, on kokematon vanhurskauden Sanassa, sillä hän on lapsi; mutta vahva ruoka on täysi ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta" (Hepr 5:13-14).
Vertauksessa "vanhurskauden sana" on synonyymi vahvalle ruualle, ja tässä pieni lapsi on kokematon, koska häntä ei vielä ole vähä vähältä totutettu vahvaan ruokaan tahi vieroitettu maitoruokinnasta. Kun pieni lapsi on maidosta vahvistunut ja kasvanut, tulisi kasvattajan alkaa vähä vähältä lisätä siis tätä kiinteää, eli vahvaa ruokaa hänen ruokavalioonsa.
Maitoruokinnalla olevan vauvan ei tarvitse muuta kuin imeä ja niellä, ja maito on juuri sitä, mitä vauva tarvitseekin ravinnoksensa. Kasvu ja kehitys ei kuitenkaan voi jatkua terveenä, ellei vauva vähitellen ala saamaan myös kiinteää ravintoa, eli “vahvaa ruokaa.” Ensin tätäkin toki saatetaan hänelle syöttää, hienonnettuna tai sopiviksi paloiksi pilkottuna; ettei hän siihen tukehdu, mutta lopulta hänen tulee itse ottaa tarjottu vahva ruoka vastaan, pureskella sitä ja niellä se. Hänen elimistönsä täytyy lopulta myös harjaantua vahvan ruuan sulattamiseen. Tämän kaiken voimme ajatella kuuluvan kasvaneelle lapselle. Aikuisuus tuo tähän lisäksi vielä ruuan hankkimisen ja valmistamisen. Ei myöskään voi olla äitiä, joka tarjoaisi pienelle lapselleen “Sanan väärentämätöntä maitoa”, ellei ensin ole vahvaa ruokaa, jota äiti itse syö, ja josta äiti lapselleen sitten valmistaa tälle sopivan ravinnon, maidon. “Mutta vahva ruoka on täysi-ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta.” Täysi-ikäisyys on siis myös kypsyyttä ja kykyä harkita, mikä on hyvä ruokavalio ja mikä ei; mitä sisällyttää päivittäin ja mitä vain viikottain omaan ruokavalioonsa, ja toisaalta sitten, mikä tulee torjua siitä pois kokonaan.
Jos jatkamme asian miettimistä kasvatuksellisesta näkökulmasta, niin kysymme, saako vauva “kiinteää” osaksi ruokavaliotansa itsenäisesti? Oppiiko kukaan syömään “vahvaa ruokaa” ilman, että häntä siihen opetetaan. Ja jos tarvitaan opetusta, tarvitaan opettaja; jos kasvatusta, niin kasvattaja, joka johtaa. Vanhemmilla täytyy olla mielessään päämäärä, jota kohti he toimillaan myös lastansa saattavat. Vertauskuvallisesti näemme äidissä myös seurakunnan. Seurakunnan tulisi olla vastauskoon tulleille, kuin äiti, joka heitä ravitsee “Sanan väärentämättömällä maidolla”, mutta sen tulisi olla uskoville Jumalan lapsille myös kuin äiti, joka lapsensa vieroittaa rinnalta, ja koulii nämä vahvaa ruokaa kestäviksi, ja joskus täysi-ikäisiksi tultuaan nämä lapset voivat toistaa saman omille lapsilleen.
Tämä ajatus ruuasta ja kasvusta toimikoon meille viite-, ja taustakehyksenä, johon koitamme nyt sovittaa heprealaiskirjeen kirjoittajan laajempia ajatuksia. Kirjoittaja kohdistaa heprealaisille terävät sanat: “tästä meillä olisi paljon sanottavaa, mutta..” Jos rintaruokinnalla oleva vauva tai taapero otettaisiin mukaan herkkuja notkuvaan juhlapöytään, ei hän kuitenkaan osaisi tulla niistä vielä ravituksi. Hänen aistinsa eivät vielä olisi tottumuksesta harjaantuneet erottamaan, että syödäkö pöydänjalkaa vai paahtopaistia. Ja jos paahtopaisti hänen suuhunsa päätyisikin, ei hän oikein tietäisi, mitä sillä tehdä, sillä ei hän olisi tottunut sellaiseen. Helposti hän sen sylkäisisi pois ja vaatisi itselleen lisää maitoa rinnasta. Hän tosin voisi olla saman pöydän ääressä ja kuulua myös sen yhteyteen perheensä jäsenenä, mutta kuitenkin häneltä menisi runsaat siunaukset ohitse ja “sivu suun.”
Tämä sama pätee ihan varsinaisessakin lastenkasvatuksessa. Hyvin kasvatettu ja hyvin käyttäytyvä pääsee juhlissa nauttimaan, sillä hän, luonne harjoitettuna, osaa mm. hillitä itseään. Tottelematonta ja huonosti käyttäytyvää taas vain nuhdellaan ja ojennetaan koko ajan, ja hän häiritsee toistenkin juhlaa; vanhempien pitää koko ajan olla varuillaan, ettei ruokaa lennä, pöytäliinaa vedetä tai muuta häiriötä tai synny. Mutta jos perheiltä on kasvatus hukassa, niin oletettavasti on myös seurakunnalta, joka rakentuu perheistä. Kysyn, kuinka monella vanhemmalla on se mentaliteetti, että minä kasvatan ja koulutan omia lapsiani tiettyä päämäärää silmällä pitäen? Entä kuinka monella seurakunnan vanhimmalla on tälläinen mentaliteetti suhteessa Jumalan lapsiin, jotka hänen huostaansa on uskottu?
Siemen istutetaan peltoon, jotta se kasvaisi. Meidät on oksastettu Kristukseen, jotta me kasvaisimme, ja tuottaisimme hedelmää. Vaikka kasvu, kehitys ja eteenpäin meneminen ovatkin yksilöllisiä, voidaan silti olettaa tietyssä ajassa tapahtuvaksi tiettyjä asioita. Jos siemenperunat laitetaan maahan keväällä, niin oletus on, että syksyllä juurakko on tuottanut mukulaa. "Sillä te, joiden olisi jo aika olla opettajia.." Ne, keille kirjoittaja nämä sanat kohdistaa, olivat olleet uskossa Jeesukseen jo niin pitkään, että maaperävertauksen mukaan kasvun ja hedelmän kypsymisen olisi jo pitänyt tapahtua.
Egyptistä pelastettu Israel vaelsi erämaan tietä. Välillä tosin oltiin aloillaan, leiriytyneenä, mutta sitten matka taas jatkui. Sitä, kauanko tietyn matkan kulkeminen vie, voidaan siis arvioida, ja kulkijalle sanoa: tässä ajassa sinun olisi jo pitänyt saapua perille. Matkan kulku on kuitenkin yksilöllistä, ja Israelilaisiakaan Jumala ei johtanut suorinta tietä, sillä he eivät olisi sitä kestäneet (2Moos 13:17).
Jumala siis armossaan tuntee meidät, ja niinkuin Isä lapsiaan Hän meitä kasvattaa. Jumalan kasvatus on kuin taivaasta lankeava sade. Se, että näiden heprealaisten olisi jo ollut aika olla opettajia; että he olivat kuin matkalle jääneitä tai jopa sellaisia, jotka olivat kääntyneet palaamaan Egyptiin; se saa kirjoittajan heitä vakavasti varoittamaan ja tämä sama varoitushuuto soi jokaiselle, joka kuulee: 'Ettehän vain ole kuin kelvoton maaperä, joka Jumalan sateista huolimatta "tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita" ja "on lähellä kirousta ja sen loppu on, että se poltetaan" (Hepr 6:8).
Jos vielä koetamme tarkentaa kuvaamme näistä tämän kirjeen alkuperäisistä vastaanottajista, niin jakeessa 10 mainittu "teidän työnne ja rakkautenne" tuntuu viittaavan hyvään hedelmään, jota heprealaisissa oli kasvanut, ja 5:12 "olette taas sen tarpeessa" & "olette tulleet maitoa tarvitseviksi", taas taantumiseen. Siitä huolimatta, että kirjoittaja varoittaa näitä heprealaisia–ja myös meitä–jjopa sellaisesta luopumuksesta, josta ei enää voi uudistua, niin hän kuitenkin heti varoituksensa perään jatkaan: "Mutta teistä, rakkaat, uskomme sitä, mikä on parempaa ja mikä koituu teille pelastukseksi–vaikka puhummekin näin (viittaus varoitukseen)" (Hepr 6:9). 'Uskomme parempaa' viittaa jo mainittuun hyvään maaperään. 'Mikä koituu teille pelastukseksi' taas aukeaa englanninkielisellä käännöksellä paremmin:" and those things that accompany salvation." Eli, että se työ ja rakkaus, mitä heprealaisissa oli nähtävillä, oli kummunnut hyvästä, pelastuksen maaperästä.
Ja kuitenkin nämä heprealaiset olivat nyt ajautuneet tai joutuneet harmaalle alueelle. Herran sana heille, ja jokaiselle, joka tänä päivänä on harmaalla alueella, on tämä: "Tänä päivänä, jos te kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne" ja "varokaamme siis, koska lupaus päästä Hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle." Ytimenä tässä on se, että taipaleelle jäivät ne, ketkä olivat tottelemattomia ja epäuskoisia. Nämä olisivat koko 40 vuoden ajan vain nurkuneet ja valittaneet kuin pienet vauvat. Ne jäivät taipaleelle, keihin ei heidän kuulemansa sana uskossa sulautunut. "Ja niin me näemme, että he epäuskon tähden eivät voineet siihen päästä" (Hepr 3:19). Erämaa vaellus opettaa, että ilman uskoa on mahdotonta olla Jumalalle otollinen.
Seuraavaksi paneudumme tarkemmin tuohon jo mainittuun varoitukseen. "Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valmistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää Sanaa (maistaminen eroaa uskossa sulautumisesta) ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet–taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja Häntä julki häpäisevät" (Hepr 6:4-6). Emmekö näissä sanoissa näe myös kuvaa Israelin erämaavaelluksesta? Emmekö näe kuvauksessa ne, jotka lähtivät Egyptistä, mutta eivät saavuttaneet luvattua maata, vaan hukkuivat erämaahan? Voimme lukea Raamatusta, että niin faarao kuin fariseuksetkin paaduttivat itsensä Jumalan ihmeiden äärellä; voimme lukea jopa sen, että Jumala rangaistuksena paadutti faaraon sydämen. Ja erämaassa sydämet paadutettuina "teidän isänne Minua kiusasivat ja koettelivat, vaikka olivat nähneet Minun tekojani 40 vuotta" (Hepr 3:9). Tietyssä mielessä kaikki, jotka Mooseksen johdolla Egyptistä lähtivät, tulivat jollain tavalla valistetuksi, ja jollain tavalla saivat maistaa taivaallista lahjaa ja kokivat osallisuutta Pyhän Hengen töistä; he maistoivat ja söivät mannaa ja joivat vettä kalliosta; he maistoivat Jumalan sanoja, jotka Mooses heille välitti, mutta he luopuivat ja paatuivat. Älä sinä toimi niin!
"Sillä minä en tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä, että isämme olivat kaikki pilven alla ja kulkivat kaikki meren läpi ja saivat kaikki kasteen Moosekseen pilvessä ja meressä ja söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa. Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus. Mutta useimpiin heistä Jumala ei mielistynyt, koskapa he hukkuivat erämaassa. Tämä tapahtui varoittavaksi esimerkiksi meille, että me emme pahaa himoitsisi, niinkuin he himoitsivat" (1. Kor 10:1-6).
Mutta emmekö näe näissä varoituksen sanoissa myös kuvaa Jeesuksen ajan sukupolvesta? "Hän (Jeesus) tuli omiensa tykö, mutta Hänen omansa eivät ottaneet Häntä vastaan." Sankat joukot tosin riensivät aina Jeesuksen luo, mutta harva todella tuli, uskoen. Viiden leivän ja kahden kalan ihmeen jälkeen esimerkiksi etsittiin Jeesusta kuumeisesti, mutta ei suinkaan siksi, että Jeesus oli alas taivaasta tullut Jumalan Manna ja Elämän Leipä, vaan siksi, että saataisiin taas ajallista hyvää, vatsat täyteen. Väkijoukko, joka huusi Hoosiannaa ylistyskokouksessa, huusi kohta ristiinnaulitse kiihkon vallassa. Punaisen meren ylittäneen joukon kanssa on helppo ylistää, mutta yhtä helppoa on saman joukon mukana viedä kultakorut Aaronille ja pyytää tätä tekemään jumala, jonka voi nähdä. Lisää painoarvoa näille tarkastelemillemme varoituksen sanoille tuo se tosiasia, että kirje heprealaisille on kirjoitettu juuri ennen vuotta 70, Jerusalemin hävityksen kynnyksellä. Jumalan runsaat sateet osakseen saanut, mutta Messiaansa hyljännyt Israel kasvoi rikkaruohoja, ja sen loppu oli, että se hävitettiin ja poltettiin v. 70. Mistä kaikki jäi kiikastamaan? Siitä, että maaperä ei ollut uudistunut; se ei ollut tullut hyväksi, vaan kasvoi rikkaruohoa.
Sanoissa "he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja Häntä julki häpäisevät" on myös vahva viittaus fariseusten toimiin ristin juurella. Kaikki ennustukset olivat täyttyneet, ja kirjoituksen hyvin tunteneet fariseukset tämän kyllä tiesivät. Kaikki vaadittavat ihmeet ja merkit oli tehty ja esitetty. Oli täysin kiistatonta, että Jeesus todella oli Jumalan lähettämä Messias. Mutta valo kirveli silmiä kun itse oli pimeydessä. Täysin tietoisina kaikista todisteista ja Jumalan vaikuttamista ihmeistä (vrt. sade) fariseukset herjasivat Pyhää Henkeä ja sanoivat Häntä beelsubuliksi. Se, miten he hylkäsivät Jeesuksen, oli niin tietoinen ja kokonaisvaltainen teko (uskallan ajatella näin), että se johti sellaiseen paatumiseen ja silmien ummistamiseen valolta, että heitä oli enää mahtotonta uudistaa parannukseen. He valitsivat sulkea silmänsä tosi Valkeudelta ja ennemmin kutsuivat omaa pimeyttään valkeudeksi. He ristiinnaulitsivat Jumalan Pojan ja Häntä julki häpäisivät.
Kun meitä välillä 'kaanaan kielellä' kehotetaan menemään ristin juurelle, niin on todettava siis, että eivät suinkaan kaikki olleet ristin juurella kuin roomalainen sadanpäämies; eivät suinkaan kaikki uskoneet. Monet pilkkasivat ja ivasivat. Näin risti jakaa meidät. Yhdelle risti on pahennus, toiselle hullutus, mutta meille, jotka uskomme, on se Jumalan voima ja viisaus. Risti jakaa meidät ja ristiin on meidän kaikkien otettava kantaa. Ilman uskoa me torjumme ristin ja olemme enemmän tai vähemmän niitä, jotka torjuvat Jeesuksen. Vain uskolla Hänet voi vastaanottaa. Fariseukset ivasivat: "Muita Hän on auttanut, itseään Hän ei voi auttaa." Fariseukset olivat sokeita. He eivät ymmärtäneet että kaikki se sotku, rikki mennyt ihmisliha ja siitä vuotava veri; kaikki se häpeällisyys, inhottavuus ja alastomuus mikä ristiin liittyi, oli kuva heistä ja heidän synnistään. Ei Jeesus ristillä halunnutkaan auttaa itseään, mutta ei Hän siinä myöskään enää yrittänyt oikaista väärinkäsityksiä; sen aika oli jo ohi. Ristillä Hän kärsi ja kuoli, että todella ja kertakaikkisesti toteutuisi jokaisen kohdalla joka uskoo, se, että "muita Hän on auttanut." Jos otamme Jeesuksen vastaan ristiinnaulittuna, niin silloin saamme myös kokea ylösnousemuselämä ilmestymisen katoavaisuuteemme ja näin tulemme hyväksi maaperäksi, joka Jumalan sateiden siihen langetessa antaa hyvän vastauksen ja tuottaa hyvää kasvua ja hedelmää ajallaan. Eivätkä vain hyvät olosuhteet, vaan myös ne, jotka eivät ole mieluisia meitä kasvattavat. Tai Jumala niiden kautta, jos tarkkoja ollaan. Jos taas emme ristin juurella saa uskoa ja pääse siihen ratkaisuun, että tuo on minun häpeäni ja syntini ja tuomioni, jonka Kristus kantoi, niin me jäämme maaperäksi, joka on "kelvoton ja lähellä kirousta ja sen loppu on, että se poltetaan." Loppukehoituksena jokaiselle uskovaiselle: "Mutta me halajamme sitä, että kukin teistä osoittaa samaa intoa, säilyttääkseen toivon varmuuden loppuun asti, ettette kävisi veltoiksi, vaan että teistä tulisi niiden seuraajia, jotka uskon ja kärsivällisyyden kautta perivät sen, mikä luvattu on."