Ajatuksia häpeästä ja sen käsittelystä Raamatun valossa
"Niin sinä muistat ja häpeät etkä voi häpeäsi tähden suutasi avata, kun Minä annan sinulle anteeksi kaikki, mitä sinä tehnyt olet; sanoo Herra, Herra" (Hes 16:63).
Kertomus paratiisista ja syntiinlankeemuksesta on meille kaikille yhteistä ihmiskunnan historiaa, ja se opettaa meille, että häpeä on synnin seurausta. Ennen syntiinlankeemusta ei ollut häpeääkään. Ennen häpeän astumista näyttämölle Jumalan ja ihmisen suhteen rikkoutumisen myötä, vallitsi paratiisissa itsetietoisuuden puuttumisen tila. Pitäisin tätä suorastaan häpeän vastakohtana. "Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti, eivätkä hävenneet toisiansa." Aadam ja Eeva olivat lapsenkaltaisessa tilassa, eivätkä he tienneet tahi ajatelleetkaan sitä, että millä perusteella he luotuina saattoivat seurustella Luojansa kanssa. Kerubitkin, jotka eivät ole langenneet, kuitenkin peittävät siivillään itsensä Herraa palvoessaan. Tottelemattomuus ja kapina kielletyn hedelmän syömisen kautta sitten särki tuon autuuden tilan. Aadam ja Eeva tulivat tietoisiksi hyvästä ja pahasta; he tulivat tietoisiksi itsestään ja valitsemastaan pahasta sekä alastomuudestaan, mikä oli paitsi fyysistä, myös hengellistä. Heillä ei enää ollut sitä, minkä perusteella tulla Jumalan eteen. He olivat alasti. Itseään ja tekoaan häveten–katumuksesta tosin ei ole jälkeäkään–Aadam ja Eeva tekivät kaksi, jopa kolmekin asiaa. Näissä kolmessa koko ihmiskunta on esivanhempiaan seurannut ja puhumme siksi kaikille meille yhteisistä kokemuksista.
Aadam ja Eeva 1.Tekivät itselleen "vyö verhot" viikunanlehdistä. Näin he yrittivät omalla työllä ja vaivalla peittää alastomuutensa häpeän. He olivat siinä määrin kiinni todellisuudessa, että he eivät vain tehneet häpeästä kunniaansa ja alkaneet uskotella toisilleen, ettei mitään häpeää ole olemassakaan. Sinuiksi tuleminen oman alastomuuden kanssa ei myöskään ollut Jumalan tarjoama ratkaisu, kun ensimmäinen sijainen joutui kuolemaan ja veri vuosi, jotta Aadamin ja Eevan alastomuuden häpeä tulisi peitetyksi. He saivat Jumalan nahkasta valmistamat vaatteet yllensä. Tämä suuntaa katseemme siihen, mikä tulisi olemaan Jumalan lopullinen ratkaisu häpeä kysymykseen: Kristuksen, Sijaiskärsijämme veri vuotaisi Golgatalla, jotta me, uskon kautta Häneen, tulisimme puetuiksi Kristuksen vanhurskauden valkoiseen vaatteeseen. Vain Kristuksen vanhurskaus, meille luettuna, riittää peittämään alastomuutemme häpeän ja rauhoittamaan levottoman mielemme. Uskosta Kristukseen, saamme olla Hänen vanhurskautensa kätketyt ja Hänen vanhurskautensa on täydellinen, kuten Hänen ihokkaansakin oli yksi eheä ja saumaton vaate.
Aadam ja Eeva 2.Menivät piiloon Jumalan kutsuessa heitä. He olivat syylliset ja häpeissään. Viikunanlehdet eivät olleet auttaneet. Aadam ja Eeva menivät piiloon. "Mutta Herra Jumala huusi miestä (ei vaimoa) ja sanoi hänelle: 'Missä olet?' Hän (Aadam) vastasi: 'Minä kuulin Sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin, sillä minä olen alasti, ja sentähden minä lymysin" (1Moos 3:9-10). Syyllisyys ja häpeä vievät pelkoon–ellei niitä käsittele kuten Jumala on tarkoittanut ja "pelossa on rangaistusta." Mielestäni rangaistus tässä saa myös kaikunsa iankaikkisuudesta, sillä iankaikkinen kadotus, helvetti, on ikuiseen pimeyteen jäämistä itkussa ja hammasten kiristelyssä. Moni, joka on matkalla helvettiin, kokee helvettiä jo maan päällä. Luultavasti myös monen Kristuksen oman kohdalla pelastus ei vielä ole todentunut sielun alueella, niin että syyllisyys ja häpeä olisi kyetty käsittelemään, ja niin saattaa moni pelastettukin viettää päivänsä kuin helvetin esikartanoissa, vaik'ei hänen osansa olekaan siellä. Rakkaus karkoittaa pelon, ja joka pelkää, se ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa kirjoittaa Johannes. Jumalan armollinen kutsu: "Missä sinä olet?" kohtaa meistä jokaista. Mutta me emme voi tulla Hänen eteensä muutoin kuin omana itsenämme–suhteemme Häneen ei ole kuin some tili, jossa esittelemme parhaat puolemme tai jopa valheminäämme. Ja joskus Jumalan eteen tulemisemme–olimmepa häpeissämme syyttä tai syystä–tuntuu siltä kuin kuolisimme. Mutta Jumala on liittänyt omansa Kristuksen kuolemaan sekä ylösnousemuksen. Ei ole siis ihmeteltävää, jos hänen omansa joutuu myös kokemuksellisesti käymään läpi tätä.
Aadam ja Eeva myös 3.Eivät ottaneet vastuuta siitä, mikä oli heidän häpeänsä aiheuttanut. Mies syytti vaimoansa sekä epäsuorasti Jumalaa, sanoessaan: "vaimo, jonka SINÄ MINULLE ANNOIT" (tässäpä kuva vääristyneestä patriarkaalisuudesta). Nainen taas syytti käärmettä. Miehen olisi tullut hallita perheensä ja vaimon olisi yhdessä miehensä kanssa tullut hallita luomakuntaa. He olivat sekä yhdessä että erikseen epäonnistuneet.
Kristuksen oma ei menetä tuosta vain pelastusta an jos hän lankeaa. Mutta syyllisyys, häpeä, pimeyteen jääminen, pelon ja rangaistuksen tuntu–ne kaikki vievät pelastuksen tuntemisen kokemuksen tasolla meiltä pois. Aurinko kyllä yhä paistaa, mutta mustat pilvet ovat piilottaneet sen näkyvistä. Aadamin ja Eevan olisi tullut Jumalan edessä myöntää syyllisyytesi ja nöyrtyen hävetä tekoaan sekä omavanhurskaita ratkaisu metodejaan. He olisivat voineet ilmaista tämän kaiken vaikka itkemällä Jumalan edessä anteeksiantoa anoen. Jumala, joka on rikas armossa, olisi ottanut heidät vastaan kuin isä ottaa vastaan katuvan lapsensa. Mutta Aadam ja Eeva eivät katuneet–ainakaan meille ei kerrota että he olisivat.
Ensimmäinen Aadam vei meidät ulos paratiisista. Emme pääse sinne takaisin omin avuin, emme millään omilla konsteillamme. Toinen Aadam, Kristus, taas vie meidät sinne takaisin ja Hän itse on vastaus ja ratkaisu niin syyllisyyteemme, häpeäämme, pimeyteemme ja pelkoihimmekin. Kuka voi syyttää Jumalan valituita? Kristus.. jolla on kaikki tuomiovalta, mutta Hän astuikin alas ja tuli tuomituksi edestämme! Tarvitseeko meidän sitten itse kantaa häpeäämme? Ei, sillä se ei enää kuulu meille vaan se kuuluu Kristukselle, joka edestämme naulittiin häpeäpaaluun. Kristus kuoli häpeällisimmän mahdollisen kuoleman edestämme ja vieläpä alastomana. Entä tarvitseeko meidän jäädä pimeyteen? Ei, sillä kun Kristus riippui ristillä, peitti suuri pimeys kaiken maan. Kristus heitettiin kadotustuomioomme uloimpaan pimeyteen, ettei meitä sinne heitettäisi ja ettei se enää olisi osamme. Emme enää siis ole pimeyden lapsia emmekä kuulu pimeyteen, vaan olemme valkeuden, päivän ja Jumalan lapsia, ja kuulumme valkeuteen ja Jumala asuu valkeudessa. Entä onko meillä enää syytä pelätä? Ei, sillä Kristus Jeesus rakastaa meitä!