Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Vanhan ja Uuden Liiton kirkkaus

2. Korinttilaiskirje · 2Kor 3, Kirkkaus, Kristuksen kirkkaus, Paatuminen, Peite, Uusi liitto, Vanha liitto

Paavalin toisessa kirjeessä Korinttolaisille on kohta, jota vuosittain olen palannut pureskelemaan, ja yhä se askarruttaa mieltäni. Tuntuu, että tekstistä on vuosien varrella avautunut paljon, mutta samalla tuntuu, että se kätkee sisälleen valtavasti sellaista, mikä ei vielä ole avautunut. Siksipä kai olenkin aina palannut sen äärelle–en vain lukemaan sitä, vaan pohdiskelemaan ja mietiskelemään sitä–ja se yhä askarruttaa mieltäni.

Tällä kertaa pysähdyin ensin tämän jakeen äärelle: "emmekä tee niinkuin Mooses, joka pani peitteen kasvoillensa etteivät Israelin lapset näkisi sen loppua, mikä on katoavaista" (2Kor 3:13). Kuten niin monessa kohdassa, myös tässä käsiteltävänä oleva asia saa perspektiivinsä Vanhasta Testamentista. Kuten Augustinus on runollisesti asian muotoillut: "the New is in the Old concealed, the Old is in the New revealed." Kun kirjeen koko kolmas luku on otsikoitu nimellä "Uuden Liiton kirkkaus" niin liikkeelle lähdetään Vanhan Liiton kirkkaudesta ja tuon liiton välittäjästä: Mooseksesta. Lopulta kaikki jotenkin kulminoituu sitten siihen, että Mooses pani peitteen kasvoilleen, ja että tuo samankaltainen peite voikin olla ihmisen sydämen päällä, estäen ihmistä itseään näkemästä Jumalan kirkkautta, joka Kristuksessa loistaa. Myös saman kirjeen neljäs luku jatkaa vielä tästä.

Mutta lähestymme asiaa nyt ensin Vanhan Testamentin kautta. Hyppäämme sisälle kertomukseen siinä, kun Egyptistä vapautettu Israel oli vuoren juurelle leiriytyneenä erämaassa. Mooses oli noussut vuorelle saamaan ohjeet ilmestysmajan valmistuksesta ja jumalanpalveluksesta, sekä tämän lisäksi myös kymmenen käskyä; lain kivitaulut. Mooseksen viipyessä kansa oli Aaronin johdolla ruvennut palvomaan kultaista vasikkaa. Kun tämä oli selvitelty, nousi Mooses uudelleen vuorelle saamaan uudet lain taulut rikkomiensa tilalle. Kun Mooses sitten uudelleen palasi alas kansan pariin, hänen kasvonsa säteilivät kirkkautta, sillä hän oli puhunut Jumalan kanssa. Nähdessään Mooseksen kasvojen säteilevän, pakenivat israelilaiset Moosesta, koska pelkäsivät. Mooses huusi heidän peräänsä ja niin he kääntyivät ja palasivat.

Jos vielä katsomme hieman taaksepäin, niin koko tuo vuori, jolta Mooses nyt laskeutui, oli tärissyt ja peittynyt synkkiin pilviin. Oli alkanut "jyristä ja salamoida, ja paksu pilvi laskeutui vuoren ylle, ja kuului ylen kova pasunan ääni, niin että koko kansa, joka oli leirissä, vapisi pelosta" (2Moos 19:16). "Ja Herran kirkkaus vuoren kukkulalla näytti israelilaisten silmissä kuluttavalta tulelta" (2Moos 24:17). Tämä kaikki oli kansan kokemuksen mukaan kestämätöntä ja sietämätöntä; suoraan sanoen kauhistuttavaa ja hirmuista. Kysymme, että miksi kansa siis nyt pakeni Moosesta? Eihän nyt ollut tärinää, savua ja meteliä. Nyt oli vain yksi mies, tulossa alas vuorelta, kasvot kirkkautta loistaen. Tuliko Jumalan todellisuus liian lähelle; liian iholle niin sanotusti? Vuoren täristessä ja savutessa oli ollut kielto, ettei vuorta saanut lähestyä–kuoleman rangaistuksen uhalla. Oli ollut turvaväli. Mutta nyt joku lähestyikin vuorelta heitä, kansaa.

Mooseksen tuli kommunikoida saamansa laki kokonaisuudessaan kansalle. Mutta vuorelta palatessaan ei Mooseksella ollut mukanaan vain kirjainta kivitauluissa–oman itsensä ulkopuolella–vaan hänellä oli itsessään todistus, merkki, tuoksu ja Jumalan kohtaamisen jälki. Tätä jälkimmäistä oli vaikeampi kohdata kuin pelkkää kirjainta. Pelkkää kirjainta miettiessään, oli kansa lähes vannonut tuosta vain tekevänsä kaiken, mitä Herra käskee (2Moos 19:8). Ja niin me sitten luemme, että tätä kasvoiltaan loistanutta kirkkautta peittämään Mooses asetti peitteen, ja myöhemmin, että se peite siirtyi Israelin lasten sydämiin.

Luemme: "Ja kun Mooses oli lakannut puhumasta heidän kanssaan, pani hän peitteen kasvoillensa. Mutta niin usein kuin hän meni Herran eteen puhuttelemaan Häntä, poisti hän peitteen, siksi kunnes tuli ulos (Ilmestysmajasta). Ja tultuaan ulos hän puhui israelilaisille mitä hänen oli käsketty puhua. Ja israelilaiset näkivät joka kerta Mooseksen kasvojen ihon säteilevän; ja Mooses veti peitteen kasvoillensa, siksi kunnes hän jälleen meni puhuttelemaan Häntä" (2Moos 34:33-35).

Mooses siis peitti häneen "tarttuneen" kirkkauden kansan silmiltä, paitsi puhuessaan heille. Vain puheen yhteydessä tuo kirkkaus loisti. Muuta selitystä tai syytä tälle menettelylle ei teksti anna, kuin sen, että israelilaiset pelkäsivät lähestyä Moosesta tuon kirkkauden vuoksi. Korinttolaisille Paavali tarkentaa, että "Israelin lapset eivät kärsineet katsella Mooseksen kasvoja hänen kasvojensa kirkkauden tähden" (2Kor 3:7), katoavan kirkkauden, joka ei kuitenkaan ole yhtään mitään Uuden Liiton katoamattoman kirkkauden rinnalla! Mooses siis peitti kasvonsa, että kansa uskalsi tulla hänen luokseen, ja poisti vasta sitten peitteen, kun alkoi heille puhua. Mooses verhosi tuon kirkkauden ja ikäänkuin antoi sitä pienempinä, helpommin kestettävinä palasina kansalle. Oliko tämä hyvä vai paha, sitä Raamattu ei käsittääkseni suoraan sano. Mutta se kuitenkin oli Jumalan kirkkautta, minkä Mooses verhosi.

Tästä verhoamisesta ja peittämisestä tulee väkisinkin mieleen myös evankeliumi. Onhan Kristus Raamatun punainen lanka. Onhan Hän löydettävissä kaikista kirjoituksista (Luuk 24:44-48). Jeesus, joka Moosekseen verrattuna on siis suuremman kirkkauden; Uuden Liiton ja sen kirkkauden edustaja; Jeesus ihmiseksi tullessaan verhosi jumaluutensa ja kirkkautensa ihmisyydellä ja vajavaisuudella. Joku vertasi tätä kuin miekan tuppeen laittamiseen. Nyt sen teräänkin voi tarttua sen viiltämättä. Kuitenkin Jeesuksesta, ihmiseksi tulleena, loisti niin suuri kirkkaus, että Hän itse sanoi: "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän" (Joh 14:9). Ja Johannes todistaa: "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme Hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja Hän oli täynnä armoa ja totuutta" (Joh 1:14). Jeesukseen ei vain voinut suhtautua neutraalisti.

Tämä kaikki olkoon taustana meille, ja tästä tulokulmasta kysymme, mikä on oma suhteemme seurakuntana näihin todellisuuksiin? Kuten alussa totesin, tämä askarruttaa mieltäni, ja uskon, että tähän kätkeytyy monia syviä totuuksia.

Vanhassa Testamentissa Mooseksen työn jatkaja Joosua sanoi israelilaisille: "Te ette voi palvella Herraa, sillä Hän on pyhä Jumala." Mutta nyt Paavali kirjoittaa korinttolaisille ja meille, että meidän ei tule seurata Moosesta ja peittää kasvojamme (2Kor 3:13). Miksi näin? Koska meillä on niin suuri toivo. Ymmärrän, että toivolla Paavali viittaa tähän: "Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi" (2Kor 3:4-6). Lakiin nähden me emme voi, mutta evankeliumiin nähden Jumala on tehnyt meidät kykeneviksi. Tämä on ihmeellistä!

Kysyn, että voimmeko tehdä tämän kirjain-Henki jaon perusteella sen toteamuksen, että Mooses siis ei peittänyt kirjainta, mutta että hän peitti Hengen? Mooses peitti kasvonsa, ettei Jumalan Hengen vaikutus–hänen kasvojensa sädehtiminen–näkyisi.

Paavali jatkaa, kertoen, että se, mitä Vanhan Liiton päämies teki, se tapahtui myös kansalle, joka tuossa liitossa oli. "Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa. Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä" (2. Kor 3:14‭-‬15). Niinkuin Mooses peitti kasvoiltaan loistaneen Jumalan kirkkauden, niin että se oli kätkössä katselijoiden silmiltä, niin myös Vanha Liitto kokonaisuudessaan toimii suhteessa Kristukseen. Jumala tosin ilmoitti itsensä Vanhan Liitonkin aikana ihmisille, mutta ei niin suuresti; niin täydellisesti. Jumalan kirkkaus tosin loisti Vanhankin Liiton aikana ihmisille, mutta vain rajallisesti. Kristus, joka on Jumalan kirkkauden säteily, oli Vanhassa Testamentissa vielä kätkettynä, verhottuna. Häntä tosin odotettiin siitä asti, kun Jumala antoi lupauksen vaimon siemenestä, esikuvien ja profetioiden muovatessa tuota odotusta.

Mutta kuitenkin nyt olemme siinä, että kansan sydän paatui, ja niinkuin Mooses peitti kasvonsa, niin myös kansan sydän paatui ja nyt "peite on heidän sydämensä päällä." Tämmöisen paatumisen vaara on hyvin suuri uskovan kohdalla. Voi olla niin tottunut kuulemaan Raamatun opetuksia ja sen totuutta, ettei sen kuuleminen enää kosketakaan sydäntä. Ja jos sydän ei tule kosketetuksi niin ei evankeliumin kirkkaus ole sinne loistanut. Ja jos evankeliumin kirkkaus ei ole sinne loistanut, ei vika ole evankeliumissa. Syy voi olla se, että sydän on kuin peitettynä.

"Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois. Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus" (2Kor 3:16-17). Kun Mooses meni puhumaan Herralle, poisti hän peitteen kasvoiltaan. Näin se on: jos jäämme katsomaan lain kirjainta siten, ettei se saa olla meille kasvattajana Kristukseen, niin mitkään peitteet eivät silmiltämme poistu ja me paadumme. Tästä syystä meidän uskovaisten mottona tulisi aina olla, että anna sen viedä sinut Kristuksen luo; olipa kyseessä sitten haisevat härkävankkurit tai hienokultainen kantotuoli; vaikeudet tai siunaukset. Vasta kun menemme Herran luo, "otetaan peite pois." Vasta silloin voimme alkaa todella nähdä! Vasta silloin toteutuvat Psalmin sanat: "Sinun valossasi näemme valkeuden."

Jos aiemmin et ole nöyrtynyt Herran edessä–ilman nöyryyttä et voi lähestyä Häntä–niin peite silmilläsi on voinut saada aikaan sen, että olet nähnyt hengellisessä elämässä vain vaatimuksia ja vaatimusten paljastamaa omaa riittämättömyyttäsi. Ja kun tätä ei kukaan jaksa pitkään katsella ja kantaa, niin on se voinut johtaa sinut vaatimusten luota pois kääntymiseen ja siten oman todellisen tilan unohtamiseen, siksi jopa 'suruttomaan' ja Jumalasta välittämättömään elämään. Tässä tai tämänkaltaisessa elämässä ei kuitenkaan ole, eikä voi olla vapautta. Varmuus, rauha ja hyväksyntä ja rakkaus ovat vain totuudessa kukoistavaa lajia. Ja vain evankeliumi sanomalla Jumalan täydellisestä rakkaudesta ja hyväksynnästä voi vapauttaa sinut kohtaamaan oman itsesi totuuden valossa. Tällöin totuuden vaativa luonne ei enää jää vaatimuksen ikeeksi päällesi, koska evankeliumi tarjoaa ristiä ratkaisuksi vaatimuksiin. Kun suostut tuomitsemaan itsesi syylliseksi Jumalan lain vaatimuksien edessä, mutta teet sen evankeliumiin turvaten, niin saat kohdata sen todellisuuden, että kaikki syyllisyytesi ja sen rangaistus oli Jeesuksen päällä ristillä. Sinä et enää saa pitää syyllisyydestäsi ja alimittaisuudestasi kiinni, vaan sinun tulee uskosi mukaan antaa se Jeesukselle. Hän kuoli, ja ylösnousi. Hän haluaa, että eläisit Hänen kanssaan.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).