Kääpiöt ja Curdie, usko ja näkeminen
Tekstin otsikko pitää sisällään viittauksen kahteen merkittävään teokseen; C. S Lewisin Narnian viimeiseen taisteluun, ja George MacDonaldin--jota Lewis piti suuressa arvossa, ja jonka teoksista hän sai paljon vaikutteita--Prinsessa ja peikko kirjaan. Viittaukset liittyvät kummassakin kirjassa osaksi suurta kuviota kudottua lankaa, joka käsittelee uskon ja näkemisen suhdetta. Kumpikin näistä kohtauksista pukee vaikuttavalla ja jopa ihastuttavalla tavalla kuviksi sen totuuden, mikä esiintyy voimakkaana Raamatussa. Kuten Aabraham Jeesuksen vertauksessa sanoo rikkaalle miehelle: tämän sukulaiset eivät uskoisi, vaikka joku kuolleistakin heräisi, elleivät he ensin usko kirjoituksia. Pelkkä näkeminen itsessään ei riitä synnyttämään uskoa, mutta uskossa voi nähdä asioita, joille muuten on sokea.
Käyn lyhyesti läpi juonen kummastakin mainitsemastani kertomuksesta, alkaen viimeksi lukemastani eli MacDonaldin kirjasta. Tarinan keskiössä on kohta yhdeksän vuotta täyttävä prinsessa Irene, joka asuu maaseudulla vuoren kupeessa, lastenhoitajan pitäessä hänestä huolta. Prinsessan elämää rajoittaa sääntö, ettei hän saa olla auringon laskettua enää ulkona, mutta sitä, että syynä ovat vuoren sisällä asuvat peikot, ei prinsessa tiedä.
Kerran prinsessa lastenhoitajansa kanssa eksyy ja auringon jo laskettua he törmäävät kaivostyöläisen poikaan nimeltä Curdie, joka auttaa heidät turvallisesti tiellä väijyvien peikkojen ohi, kotiin asti. Peikot ovat ilkeitä, mutta pelkäävät lähes joka tilanteessa sitä, joka ei pelkää niitä. Curdie ei pelkää, ja vieläpä hän kovalla äänellä laulaa itse riimittelemäänsä laulua; sitä peikot eivät saata kestää. Myöhemmin Curdie löytää kaivoksista reitin peikkojen puolelle ja jää lopulta kiinni. Irene, joka ei ole juuri talonsa lähiseutuja kauempana ikinä ollutkaan, tulee nyt luolaston sisälle, suoraan Curdien luo ja pelastaa tämän, vieläpä johtaen heidät turvallisesti uloskin pimeästä luolastosta, jonne niin helposti voisi hukkua elämän ajaksi. Irene kykenee tähän, koska hänen isoäitinsä on valmistanut kaukaisen saaren hämähäkinseitistä hänelle hienoakin hienomman langan, jonka toinen pää on Irenen sormuksessa kiinni. Isoäidin ohje on, että Irenen aina hädän sattuessa tulee seurata tuota lankaa, veisipä se sitten hänet minne tahansa, vaikka pelottaviinkin paikkoihin. Juuri tätä lankaa seuraten hän sitten pelastaa Curdien, joskin epäilee välillä myös itse, että onko kuvitellut koko jutun, ja onko isoäiti erehtynyt tai edes totta, kun lanka johtaa hänet peikkojen luoliin. Curdie on tietenkin sanomattoman kiitollinen prinsessa Irenelle pelastumisestaan, ja ihmettelee suuresti, miten prinsessa niin varmoin ottein johti heidät luolasta ulos.
Kun Irene selittää Curdielle, kuinka löysi hänet, ei Curdie usko häntä lainkaan. Siksi Irene haluaa viedä Curdien talonsa torniin, jossa hänen isoäitinsä asuu, jotta tämä näkisi ja sitten uskoisi, mutta kun Curdie vastahakoisesti seuraa Ireneä sinne, ei hän näe huoneessa muuta, kuin vanhan sammion, kuivuneen omenan, kasan heinää sekä ikkunasta tulevan valonsäteen, joka osuu Irenen päähän. Irene, joka on rynnännyt isoäitinsä syliin, kuvailee Curdielle huonetta; takan ihmeellistä tulta, sinistä tähtitaivaan kaltaista seinätapettia, katosta riippuvaa kuuvaloa, ja isoäitiään. Curdie, joka ei usko koko isoäiti juttuun, ei siis myöskään näe häntä saati huoneen sisältöä, ja on hyvin vaivaantunut tilanteesta. Hän huomaa, että Irene kyllä tosissaan uskoo siihen, mitä kertoo, mutta kokee prinsessan leikkivän hänen kustannuksellaan. Se loukkaa ja satuttaa häntä. Lopulta hän poistuu huoneesta ja talosta vihaisena, jättäen Irenen loukattuna ja satutettuna itkemään asiaa isoäitinsä syliin.
Isoäiti sanoo Irenelle, että hänen tulee antaa Curdielle aikaa ja tyytyä siihen, että toistaiseksi häntä ei uskota, vaikka se hyvin vaikeaa onkin. Mutta epäilyjä Irenen on vain kestettävä toisten taholta vielä lisää. Myöhemmin kertomuksen edetessä Curdie itsekin joutuu samaan asemaan kuin prinsessa Irene; häntä ei uskota kun hän kertoo peikkojen aiheuttamasta välittömän vaaran uhasta. Tämä, ja muutama muu seikka johtaa hänet sitten itsetutkistelun paikalle.
Narnian Viimeisessä Taistelussa Apina nimeltä metku punoo ovelan juonen päästäkseen hallitsemaan Narniaa. Yhdessä seuralaisensa Pulma aasin kanssa he löytävät leijonan taljan, ja apina pakottaa Pulman käyttämään sitä. Sana laitetaan kiirimään Aslakin paluusta ja yölliset nuotio kokoukset laitetaan pystyyn. Kukaan Narnian asukas ei ole nähnyt oikeaa Aslania elämänsä aikana, eivätkä se siis tunne Häntä. He muistavat vain sananparren "ei Hän ole kesy Leijona." Tätä niin apina, kuin apinan paikalle kutsumat narnialaisten viholliset kalormenilaiset sotilaat osaavat taitavasti käyttää hyvien narnialaisten pettämiseen ja harhaanjohtamiseen. Petoksen tuoksinassa apina, joka ei usko koko Aslaniin ja kalormenilaisten johtaja, joka ei usko oman Tars jumalansa olemassa oloon, perustavat uuden uskonnon, jonka jumala on näiden kahden yhdistelmä, Tarslan. Hirveä pelko valtaa Narnian asukkaat, jotka nyt lähes kaikki tämän johdosta orjuutetaan ja heidän maataan aletaan riistää. On kuitenkin pieni uskollisten joukko, jotka taistelevat vastaan epätoivoisessa yrityksessään. Mutta kun Pulma aasi paljastuukin vain aasiksi, johtaa se kääpiöiden kohdalla siihen, että nämä eivät suinkaan ala uskoa todellisen Aslaniin olemassa oloon. Reaktio on päinvastainen, he eivät enää usko lainkaan, hokevat vain, että kääpiöissä on kääpiöille kylliksi, ja että he eivät kyllä enää anna kenenkään pettää itseään.
Kertomuksen myöhemmissä vaiheissa tallista, jossa Pulma aasi leijonaksi naamioituna oli aiemmin ollut, tulee osalle portti Aslanin maahan--todellistakin todellisempaan Narniaan, ja osan taas portti johtaa Tarsin luo ja heidän tuhoonsa. Kohtaus, joka erityisesti oli mielessäni, on seuraava. Päähenkilöt ovat jo sisällä Aslanin maassa, jossa he kuitenkin yhä näkevät tallin oven, jonka läpi he sinne tulivat. Oven raosta he saattavat kurkistaa ulos vanhaan Narniaan. Kalormenilaiset ovat heittäneet kääpiötkin sisälle, ja muut näkevät nyt heidät istumassa tiukassa ringissä, katseet maahan luotuina. Kääpiöt eivät selvästikään näe ympärillään olevia avaria vihreitä niittyjä. Keskustelu kääpiöiden kanssa paljastaa, että he edelleen kokevat olevansa pilkkopimeässä löyhkäävässä tallinnurkassa. Lucy, joka olettaa edes kääpiöiden hajuaistin olevan kunnossa, poimii maasta villi orvokin ja vie sen erään kääpiön nenälle. Hän joutuu väistämään kääpiön nyrkkiä. Vihaisena kääpiö valittaa, että Lucy tunki hänen naamalleen likaisia tallinpahnoja. Lopulta Aslakin tulee paikalle, ja tilannetta havainnollistaakseen astelee nurmella kääpiöiden vierelle murisemaan. Kääpiöt sanovat silloin toisilleen: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. Älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa." Muutakin tapahtuu, mutta lopulta Aslan vain toteaa: "Näettekö, ne eivät anna meidän auttaa itseään. Ne ovat uskon sijasta valinneet oveluuden. Niiden vankila on vainniiden omassa mielessä, mutta silti ne ovat siinä vankilassa, ja niin kovasti pelkäävät petkutetuksi tulemista, ettei niitä saa sieltä ulos."
Tässä yhteydessä on jopa pelottavaa muistella Jeesuksen sanoja siitä, että kun Ihmisen Poika palaa, löytäneekö Hän uskoa maan päältä. Miten herkästi uskossaan harhaan joutunut, ei suinkaan ala uskomaan raittiisti kun petos paljastuu, vaan pikemmin hän luopuu uskosta kääpiöiden lailla kokonaan. Mutta ilman uskoa näkee vain pimeän tallin, siinä missä on vihreät niityt. Ilman uskoa näkee vain vanhan ränsistyneen ullakkohuoneen, siinä, missä silmien eteen avautuisi mitä ihmeellisintä kauneutta! Ilman uskoa on mahdoton olla Jumalalle otollinen ja ilman uskoa on myös mahdotonta nähdä. Kuten Lewis joskus sanoi: "En usko aurinkoon vain siksi, että näen sen, vaan myös siksi, että sen valossa näen kaiken muun." Usko vaikuttaa kaikkeen näkemiseen, mutta ennen kaikkea se johtakoon meidät Sanan äärellä katselemaan Kristuksen kirkkautta, nyt kuin kuvastimesta, ja kerran sitten kasvoista kasvoihin.