Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Kohtaaminen lähteen äärellä (Joh 4:1-42).

Johanneksen evankeliumi · Armo ja totuus, Jeesuksen luokse tuleminen, Palvonta, Rukous, Temppeli

Jeesus opetuslapsineen oli matkalla Juudeasta Galileaan, ja luemme, että "Hänen oli kuljettava Samarian kautta." Tämä on sinänsä merkillistä. Samaria tosin oli Juudean ja Galilean välissä, mutta kaikki hurskaat juutalaiset käyttivät kiertotietä. Syynä tälle oli inho ja viha samarialaisia kohtaan. Samaria oli aikoinaan ollut pohjoisen kuningaskunnan kymmenen heimon pääkaupunki, mutta kun sota Assyriaa vastaan hävittiin, vietiin iso osa kansa pakkosiirtolaisuuteen ja levitettiin muiden kansojen sekaan. Tilalle Samariaan tuotiin ihmisiä muualta, ja näin syntyi sekakansa, joka piti vain Mooseksen kirjoja inspiroituina, mutta ymmärrettävästi kansallisen identiteettinsäkin tähden hylkäsi muun Raamatun. Samarialaisilla oli ollut oma temppeli, jonka juutalaiset olivat kuitenkin Samariaan hyökätessään tuhonneet. Johanneksen kommentti tiivistää tilanteen: "Juutalaiset eivät seurustele samarialaisten kanssa" (Joh 4:9).

Jeesuksen ohjelmaan ei kuitenkaan kuulunut ihmisten erottelu etnisen tai uskonnollisen taustan vuoksi. Hänen myös täytyi kulkea Samarian kautta. Hänellä olisi siellä tärkeä kohtaaminen.

"Niin Hän tuli Sykar nimiseen Samarian kaupunkiin, joka on lähellä sitä maa-aluetta, minkä Jaakob oli antanut pojalleen Joosefille. Ja siellä oli Jaakobin lähde. Kun nyt Jeesus oli matkasta väsynyt, istui Hän lähteen reunalle. Ja oli noin kuudes hetki" (Joh 4:5,6). Käydään lyhyesti läpi tämän historiaa vielä. Jaakob, Israelin kanta-isä, oli ostanut Sikemin edustalta maapalstan sitten, kun oli kohdannut veljensä Eesaun vuosien pakoilun jälkeen, pettänyt tätä vielä kerran, mutta myös rakentanut itselleen alttarin. Tällä paikalla siis tämä Israelin kanta-isä oli palvonut Jumalaa. Eikö paikka siis ollut oikea Jumalan palvonnalle? Eikö se ollut merkityksellinen? Sikemin edustalla oleilulla tosin oli ollut surulliset seuraukset Jaakobin tyttärelle, ja sitten koko Sikemin väelle. Paha oli kostettu pahalla ja paljon verta oli vuotanut oveluuden ja petoksen kautta. Pojat osasivat pettämisen taidon isänsä lailla. "Tämän vuorenharjanteen", hebreaksi "shekem", antoi Jaakob sitten lempipojalleen Joosefille perinnöksi. Joosef kuitenkaan ei itse sitä päässyt näkemään, vaan vietti koko elämänsä Egyptissä. Ainoastaan Joosefin luut lopulta haudattiin Sikemin. Paikka oli siis erikoinen, ja olipa siellä omat pyhäinjäännöksensäkin roomalaiskatoliseen tapaan.

Kun olemme Johanneksen evankeliumin parissa, tulee meidän muistaa, että Johanneksen teksti toimii kahdella tasolla. Kaanaan häät olivat tavallisten galilealaisten häiden lisäksi myös kuva jostakin suuremmasta. Myös tässä merkityksellistä on se, että ollaan kaivon äärellä! Lähde ja kaivo olivat veden tarjoajina elämän edellytys, mistä elävät olennot etenkin kuivilla seuduilla olivat täysin riippuvaisia. Kaanaan häissä Jeesus oli ensi kerran käyttänyt ilmaisua "Minun hetkeni", ja vaikka tässä mainittu kuudes hetki onkin vain tietty hetki päivästä, niin uskon, että Johanneksen tarkoitus on osoittaa siinä myös johonkin syvällisempään. Sattumia ei Jumalan maailmassa ole. Myöhemmin nimittäin, Pääsiäisen valmistuspäivänä kansa huutaisi 'ristiinnaulitse'(Joh 19:14-), ja kuudennella hetkellä yli kaiken maan tulisi pimeys (Luuk 23:44). Jeesus antaisi Henkensä ja sitten Hänen kylkensä lävistettäisiin ja sieltä vuotaisi verta ja vettä. Jeesus itse ristillä tulisi lähteeksi todelliselle elämälle. Siksi sanat, jotka Jeesus kohta lausuisi samarialaiselle naiselle, voisivat olla totta; "Mutta joka juo sitä vettä, jota Minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka Minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään" (Joh 4:14).

Kun nyt Jeesus, kaiken veden Luoja (Joh 1:3), lihaksi tulleena (Joh 1:14) oli pitkästä matkasta väsynyt ja janoinen, istuu Hän kaivon reunalle lepäämään. Paikalle saapuu huonomaineinen nainen ammentamaan vettä ja Jeesus pyytää tältä juotavaa. Jeesus näin aloittaa keskustelun luonnollisista tarpeista. Jeesuksella ei ole omaa ammennus astiaa ja siksi Hän pyytää vettä naiselta, eikä merkityksellistä ole ainoastaan jo mainittujen kulttuuristen raja-aitojen kaato ja arvon anto naiselle. Ajatuksemme palaavat historian halki toiselle, Mesopotamiassa sijainneelle kaivolle, jonne Aabraham lähetti palvelijansa hakemaan morsianta pojalleen Iisakille. Palvelija oli kaivolla janoisena odottamassa, kun kaivolle saapui nainen. Tältä palvelija pyysi juotavaa, ja naisen vastaus osoitti, että hän oli oleva tuo haun kohteena oleva morsian! Ja kuten opimme Kaanaan häiden yhteydessä, niin Jeesus on Taivaallinen Ylkä, joka tuli etsimään itselleen morsianta! Mutta Hän ei tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä, ja niin Hän nyt kaivolla kutsuu syntistä naista.

Tässäkin tapauksessa ilmenee se, että "Hän oli täynnä armoa ja totuutta" (Joh 1:14), ja että Hän ilmoittaa Jumalan, jota kukaan ei ole milloinkaan nähnyt (Joh 1:23). Armo ilmestyy jo siinä, että Jeesus oli tullut alas taivaasta luoksemme, mutta myös siinä, että Jeesus kohtaa kaivolle saapuvan naisen. Juutalaisen miehen ei ylipäätään ollut lupa puhua vieraan naisen kanssa, saati sitten jos tämä oli haureellinen tai samarialainen. Mutta Jeesukselle nainen oli niin arvokas ja tärkeä, että Hän oli valmis assosioitumaan tämän seuraan ja siten menettämään myös maineensa. Tästä fariseukset nimenomaan Häntä syyttivätkin; "Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää" (Luuk 7:34).

Mutta Jeesus ei ollut vain täynnä armoa. Hän oli myös täynnä totuutta. Ilman armoa tuskin uskaltaa kohdata totuutta itsestään, ja kuitenkin, ennenkuin nainen saattoi kunnolla vastaanottaa Jeesuksen, täytyi Hänen myös Jeesuksen valossa kohdata oma pimeytensä ja se tunnustaa. Nainen kohtasi kyllä armollisen Jeesuksen, muttei todella voinut tulla tämän luokse, paitsi tuomalla koko elämänsä, mitään kätkemättä. Silloin hän saisi armoa armon päälle.

Kysymme vielä, että miksi Jeesus pyytää naiselta juotavaa? Se, että Hän oli väsynyt ja janoinen on ilmeinen vastaus. Mutta kyseessä on varmasti paljon enemmänkin! Tämähän oli se avaus, joka lopulta johti naisen tunnustamaan Jeesuksen luvatuksi Messiaaksi! Kun pidämme mielessämme kaivon symbolisuuden, ymmärrämme, että tämän kautta myös itse kohtaamme Jeesuksen kysymyksen: onko minulla kaivo, josta voin ammentaa itselleni ja muille? Mitä minulla on? Onko minulla mitään, mitä antaa Jeesukselle?

Jeesuksen ja naisen keskustelussa esiintyy termi "elävä vesi." Se oli tuohon aikaan käytetty Ilmaisu virtaavasta ja siksi tuoreesta, raikkaasta ja hyvästä vedestä. Jaakobin lähteessä oli sellaista vettä. Tähän ilmaisuun Jeesus nyt tarttuu ja antaa sille uuden merkityksen: mitä tämä elävä vesi on maallisen elämän edellytyksenä, sitä Hän itse on iankaikkisen elämän lähteenä. Jeesus tarttuu käsillä olevassa hetkessä naiselle tuttuun asiaan, ja etenee sitä kautta alueelle, joka vielä on naiselle tuntematon. Näin toimii hyvä opettaja!

Nainen lienee omassa elämässään ammentanut seksuaalisen nautinnon lähteestä. Tähän viittaa siis hänen saapumisensa lähteelle aikaan, jolloin muut kaupungin asukkaat eivät sinne tulleet, sekä keskustelussa esiin tuleva viittaus naisen kuuteen mieheen, joista nykyinen ei edes ollut hänen miehensä. Voiko tämä tarkoittaa muuta, kuin sitä, että nainen ei ollut laillisessa avioliitossa nykyisen miehensä kanssa? Mutta se, mistä nainen elämässään oli ammentanut, ei ollut elävää saati sitten elämää antavaa; pikemmin hänen lähteensä oli kuivumassa ja sen anti muuttumassa katkeraksi.

Ja nyt seisottiin lähteellä, joka oli historian hämäristä pysynyt elämän ylläpitäjänä. Mitä samarialainen nainen ei vielä tiennyt oli se, että hän seisoi kasvokkain ja keskusteli iankaikkisen elämän lähteen kanssa, Jeesuksen kanssa. Mutta mitä sanoi Jeesus Jaakobin kaivosta? "Joka juo tätä vettä, janoaa jälleen" (Joh 4:13). Jano on perustavanlaatuista tarvetta ilmaiseva tunne, joka julistaa olemassaolomme olevan riippuvainen itsemme ulkopuolisista lähteistä. Mikä näin on totta fyysisten tarpeiden kohdalla, on myös totta hengellisten tarpeiden ja elämän kohdalla. Me emme ole itseriittoisia ja omavaraisia olentoja, kuten Jumala on. Olemme rajallisia luotuja, eikö meissä ole elämää itsessämme. Mutta: "Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus" (Joh 1:4). Jeesus siis johtaa naista ymmärtämään että vain Hänessä on todellinen elämä. Vain Hänessä on vastaus ihmisen syvimpiin kaipauksiin, sillä Häntä varten ihminen on luotu, eikä ihmistä suunniteltu elämään Hänestä erillään, kuten ei kukkaakaan suunniteltu elämään katkaistuna maljakossa, jossa se pysyy hetken elossa mutta sitten kuolee, sillä se on leikattu irti elämän lähteestä. Kytkeytymällä Jeesukseen, juomalla Jeesuksesta; eli uskomalla Häneen tulee osalliseksi Hänen elämästään, iankaikkisesta elämästä.

Tähän Jeesus viittaa myös evankeliuminsa kahdessa seuraavassa luvussa: "Sillä niinkuin Isällä on elämä itsessänsä, niin Hän on myös antanut elämän Pojalle" (Joh 5:26), & "Totisesti, totisesti Minä sanon teille: ellette syö ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne" (Joh 6:53). Jälkimmäisessä syöminen ja juominen ovat synonyymeja uskomiselle.

Keskustelu samarialaiset naisen kanssa eteni, muttei hän vielä ymmärtänyt, mistä vedestä Jeesus puhui, tai mitä Jeesus oikein tarkoitti? Hän ei vielä uskonut. Hän ei vielä ollut tuonut syntejään valoon. Kaikille, jotka ottivat ja jotka ottaisivat Jeesuksen vastaan, antaisi Hän voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi. Jeesusta ei kuitenkaan voi ottaa vastaan millään valheminällä, vaan juuri sinä ihmisenä, joka oikeasti on; juuri sillä historialla, jota kuljettaa mukanaan ja kaiken sen lian kanssa, mikä tahraa sydäntä ja elämää. Kukaan ei ensin voi pestä itseään puhtaaksi ja kaunistaa sydämensä huonetta, ja vasta sitten kutsua Jeesusta tulemaan. Jeesus täytyy kutsua sisälle silloin, kun sisin on vielä likainen ja antaa Hänen pestä se puhtaaksi! Tätä seuraava elämä on sitten matka, jossa meitä Hänen morsiamenaan kutsutaan kaunistautumaan tuleviin häihin.

Pysähdypä hetkeksi ajattelemaan. Kun olet tehnyt virheen, joka sitten tulee ilmi; tai kun paljastuu, että olet jossakin asiassa syyllinen, oletko silloin kokenut tarvetta puolustella itseäsi? Oletko halunnut esittää lieventäviä asianhaaroja, mutta oletko samalla tullut esitelleeksi toisille itsesi vanhurskaampana kuin mitä elämäsi puolesta oletkaan? Oletko edesauttanut sitä, että muut tuntisivat todellisen sinut, vai valhekuvan sinusta? Entä oletko tehnyt näin Jumalan edessä (Aadam ja Eeva langenneina tekivät)? Kun naisen suhteet miehiin tulevat keskustelussa esiin, antaa nainen Jeesukselle tunnustusta profeettana; Hän ei yritä peitellä yleisesti hänestä tunnettua asiaa. Mutta sitten hän vaihtaa puheenaihetta, ja sanoo: "Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella; ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla" (Joh 4:20).

Ehkäpä nainen tässä puolustelee itseään ja kansaansa, mutta ei kuitenkaan uhmakkaasti, vaan ikäänkuin kysyen: minä olen rikkonut Jumalaa vastaan ja epäonnistunut, mutta olenhan kuitenkin osa ryhmää ja kansaa, joka palvoo Jumalaa oikein--vai palvooko, sillä onhan tästä erimielisyyttä? Saako oikein suoritetusta palvonnasta kompensaatio pisteitä? Onko palvonta hyvä työ, jonka voi lisätä hyvän vaakakuppiin, niin että se kenties jo painaisi enemmän kuin pahan vaakakuppi?

Kysyminen ei ikinä liene väärin, ja tässä nainen on meille myös malli todellisesta kääntymisestä, sillä kun hänen syntinsä paljastuvat, haluaa hän niistä kääntyä pois, mutta hän haluaa myös kääntyä Jumalan puoleen eli alkaa elämään Hänelle. Sitä vartenhan meidät jo pelastetut on pelastettu; että eläisimme Hänelle. Siksi nainen aivan oikein rupeaa miettimään kysymystä plvonnasta. Missä Jumalaa tulisi palvoa ja miten? Kysymys oli tietysti temppelistä, joka Samariasta oli tuhottu, mutta joka Jerusalemissa oli vielä pystyssä. Temppeli, ilmestysmajan seuraajana oli kaiken uskonnollisen elämän ydin ja palvonnan keskus. Se oli paikka, jossa Herran kirkkaus asui, ja missä ihminen saattoi ainutlaatuisella tavalla kohdata Jumalan. Mutta nyt Johannes evankeliumissaan kertoo meille, että Sana oli tullut lihaksi ja levittänyt telttamajansa meidän keskuuteemme (Joh 1:14; Ilmestysmaja on englanniksi tabernacle, ja jakeessa käytetään ilmaisua tabernacled among us). Aivan pian Herran kirkkaus jättäisi vanhan temppelin, aivan Hesekielin näyn mukaisesti (Hes 11:23). Siinä yhteydessä kun Jeesus puhdisti temppelin, sanoi Hän merkitykselliset sanat: "Hajoittakaa maahan tämä temppeli, niin Minä pystytän sen kolmessa päivässä" (Joh 2:19).

Jeesus itse oli uusi Ilmestysmaja ja temppeli, kenessä Herran kirkkaus ja jumaluuden koko täyteys asui! Hän itse oli paikka ihmiselle ja Jumalalle kohdata, Hän oli ainoa oikea välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä. Hän oli ja siis on ainoa tie Isän luo. Kun Hänen lihansa esirippu repesi, aukeni tuo tie, eikä temppeli ja palvonta enää olisi sidottu aikaan ja paikkaan. Jumalan kirkkaus jätti vanhan temppelin, eikö siitä jäänyt sittemmin kiveä kiven päälle, kun hyökkäävän ruhtinaan väki sen tuhosi Danielin ennustuksen mukaan (Dan 9:26).

Vanha oli siis katoamassa ja uusi sijaan tulossa. Mutta kuten nainenkin kysyi; miten Jumalaa sitten tulisi palvoa? Millaista palvonnan tulee olla luonteeltaan? Jesajalle tullut Jumalan Sana oli, että "Minun huoneeni on kutsuttava kaikkien kansojen rukoushuoneeksi" (Jes 56:7), mutta nyt temppeliä oli pidetty markkinahuoneena ja jumalanpalvelus oli korruptoitunut. Millaista sitten totisen rukoilijan tai palvojan ulosannin tulisi olla? Mitä on rukoilla "Hengessä ja totuudessa?" Siteeraan lyhyesti Ellicottia: "Paikka ja aika, sanat, asennot, äänet ja kaikki ulkoinen, ovat merkittäviä vain sinänsä, kun ne auttavat keskittymistä pois maallisin aistein havaittavasta maailmasta, sekä Hengessä virittäytymistä. Jos nämä hairahruvat tästä tehtävästään ja asemastaan, tulee niistä este todelliselle palvonnalle. Rituaaleja ei voi harrastaa ilman suurta hengellisen tappion vaaraa."

Rukoilla totuudessa, on enemmän, kuin rukoilla vilpittömästi. Vilpittömyys ei ole oikea palvonnan mitta, joskin se on sen edellytys. On monia, jotka toimivat aivan vilpittömästi, mutta eivät silti palvo totuudessa.

Pysähdytään hetkeksi rukoilla sanan äärelle. Se tulee kreikan sanasta proskyneo, mikä merkitsee alas polvistumista, nöyrää kumartamista, sekä palvontaa. Sana rakentuu sanoista pros=kohti, ja kyneo=suudella. Suuteleminen on intiimi kiintymyksen osoitus, ja palvonta siis tämän rakkauden ilmaisua. Tämä oli vallankumouksellista etenkin pakana taustaisille ihmisille, jotka eivät suinkaan olleet palvoneet jumaliaan rakkaudesta näihin, van pikemmin pelosta näitä kohtaan tai suosiota kalastellakseen.

Mutta proskyneo siis viittaa valmiuteen osoittaa syvää kunnioitusta palvonnan kohteelle kaikin fyysisin elein ja asennon, mutta siten, että kokonaisina olentoina ilmaisemme palvontaa myös fyysisesti. Ei kuitenkaan niin, että jokin tietty fyysinen ele olisi välttämättömyys oikealle palvonnalle. Tässä mielessä ei ole olemassa palvonnan kasvaa tai rituaalia, jolla saada osakseen Jumalan suosiota. Emmehän me ylipäätään palvo siksi, että palvonnalla jotenkin ansioituisimme. Fyysisyydestä esimerkkinä on se, että miehiä kehotetaan rukoilemaan "kohottamalla pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä" (1Tim 2:8). Mikä palvonnassa on keskeistä, on se, ettei Jumala halua ensisijaisesti kohotettuja käsiämme, lauluja me ja polvistumisiamme. Hän haluaa sydämemme! Herra puhui taannoin Jesajalle tästä, sanoen: "Tämä kansa lähestyy Minua suullaan ja kunnioittaa Minua huulillaan, mutta pitää sydämensä Minusta kaukana ja koska heidän jumalanpelkonsa on vain opittuja ihmiskäskyjä.." (Jes 29:13) ja tämän Jeesus sanoi olevan totta myös Hänen aikalaisissaan. Se on totta myös omana aikanamme monen kohdalla. Jumala ei siis ensisijaisesti halua jotain tiettyä muotoa, kuten kitaralla tai pianolla säestettyä ylistystä. Hänelle ei ensisijaisesti ole merkitystä, laulammeko uusimpia ylistyslauluja vai vanhoja hymnejä. Palvonta ei ole tehokkaampaa tai vähemmän tehokasta tai Jumalalle otollista sen mukaan, kuinka kovalla äänellä rukoillaan. Tärkeää on, että Jumala palvottaisiin Hengessä ja totuudessa, ja miten palvoja sitten ilmaiseekaan ruumiillisesti tätä palvontaa, on toissijaista! Huomioitava on kuitenkin se, että Jumala on kiinnostunut siitä, miten Häntä palvotaan, ja jos emme halua toimia Hänen ohjeensa mukaan, ei meidän tule olettaa että Hänen suosionsa lepää palvontamme yllä. Ristiriitaistahan olisi pyrkiä osoittamaan toiselle rakkautta tavalla, josta tietää, ettei toinen siitä pidä! Se, kuka, ja millainen Jumala on, vaikuttaa siihen, kuinka Häntä tulee palvoa. Palvonta siksi ankkuroituu Jumalan tuntemiseen ja toisaalta Palvonta ja rukous aina myös paljastavat palvojasta ja hänen jumalasuhteestaan paljon. Jos joku rukoilee hyvin muodollisesti ja ilman lämpöä, on hänen suhteensa Jumalaan luultavasti muodollinen ja virallinen. Jos jonkun rukoukset ovat pelkkiä pyyntö listoja, on hän vielä kuin pieni lapsi, joka aina on kinuamassa jotain uutta. Jos joku rukoilee Jumalaa vain silloin, kun on tosi kyseessä, hän tuskin on ottanut Jumalaa omn elämänsä keskipisteeksi; paikalle, joka Jumalalle kuuluisi. Jos jonkun rukous sisältää erityisiä äänen painoja ja on muutenkin tahallisen teatraalista, voi olla että hän esittääkin rukouksensa ihmisille saadakseen näiltä ihailua tai arvostusta. Tätä listaa voisi jatkaa pitkästikin, mutta palataan takaisin asiaan. Lähtökohta Jumalan palvonnalle on suhteen syntyminen Hänen kanssaan. Hänhän ilmoittaa itsensä tässä Isänä, ja isäksemme Hän tulee uudestisyntymisessämme, kun Jumala adoptoi meidät perheeseensä. Tällöin saamme myös lapseuden Hengen (engl. Spirit of adoption), eli Pyhän Hengen lahjan. Pyhä Henki haluaa kirkasta meille Kristusta ja Hänen työtään edestämme, ja sitten johtaa meitä rakkaudessa ja kiitollisuudessa palvomaan Jumalaa, Isäämme.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).