Jumalan iankaikkisuus
Seuraava teksti on suomennokseni A. W. Tozerin kirjasta Knowledge of the Holy
Tänä päivänä sydämemme hyväksyvät ilolla sen, mitä järkemme ei ikinä kykene käsittämään, Sinun iankaikkisuutesi. Oi Vanhaikäinen! Etkö olekin ikuisesti ollut, Herra minun Jumalani, minun Pyhäni? Ylistämme Sinua, Isää iankaikkista, kenen vuosilla ei ole loppua. Ylistämme ainutsyntyistä rakastettua Poikaa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, me myös tunnustamme Sinut ja palvoen Sinua ihailemme, Ikuinen Henki, joka jo ennen luomista ja maailman perustusten laskemista elit ja rakastit, ja yhdenvertaisena Isän ja Pojan kanssa jaoit kirkkauden.
Laajenna ja puhdista nyt sielumme huoneet, että ne olisivat Sinun Hengellesi soveliaat asua; Hengellesi joka eniten mieltyy oikeamieliseen ja puhtaaseen sydämeen. Aamen.
Iäisyyden käsite kulkee kuin jylhä vuoristo halki koko Raamatun ja siintää laajana näkymillä, jotka avautuvat oikeaoppisessa Heprealaisessa sekä Kristillisessä ajattelussa. Mikäli haluaisimme hylätä tämän käsitteen, kävisi meille mahdottomaksi enää ajatella profeettojen ja apostolien ajatuksia, sillä niin täynnä ne ovat pitkiä unia iankaikkisuudesta.
Koska sanaa iankaikkinen on joskus Raamatussa käytetty tarkoittamaan vain jotain hyvin pitkä-ikäistä, (kuten ikuiset kukkulat), ovat jotkut tämän johdosta väittäneet, että loppumattoman olemassaolon käsite ei ollutkaan se, mitä kirjoittajat ajoivat takaa sanaa käyttäessään. Tämä sisältö käsitteelle olisi muka teologien myöhemmin keksimä. Tälläinen on tietysti vakava virhe, ja mikäli minä asiaa ymmärrän, ei sille ole sijaa vakavasti otettavan oppineisuuden parissa. Jotkut tietyt opettajat ovat vain näin väittäneet halutessaan paeta tai väistää ikuisen rangaistuksen olemassaoloa. Nämä hylkäävät moraalisen rangaistuksen ikuisen luonteen, ja ollakseen tämän tehtyään johdonmukaiset omassa ajattelussaan, täytyy heidän sitten myös heikentää koko ajatusta loppumattomuudesta. Näin on käynyt monesti. Totuuden ääni koetetaan vaientaa, ettei se nousisi esiin vahvana todistajana virhettä vastaan.
Totuus on se, että ellei Raamattu opeta Jumalan olevan loputon olento sanan täydessä merkityksessä, täytyisi tämä ominaisuus myös vähentää Hänen muista piirteistään. Ja mikäli Raamatussa ei olisi sanaa absoluuttiselle loputtomuudelle, olisi meidän välttämätöntä itse keksiä sellainen, jotta voisimme puhua käsitteestä, sillä se on monessa kohden oletuksena, johtopäätöksenä ja yleisesti itsestään selvyytenä pidetty asia. Loputtomuuden ajatus on Jumalan valtakunnalle sitä, mitä hiili on luonnon valtakunnalle. Aivan kuten hiiltä on läsnä lähes kaikkialla, sen ollessa olellinen osa kaikkea elävää ainesta, varustaen elämän energialla, niin on myös ikuisuuden käsite välttämätön merkityksen antaja jokaiselle kristilliselle opinkappaleelle. Tosiaan, en tiedä yhtäkään sellaista kohtaa kristillisissä uskontunnustuksissa, mikä voisi säilyttää merkityksellisyytensä, mikäli ajatus iankaikkisuudesta uutettaisiin siitä pois.
"Iankaikkisesta iankaikkiseen olet Sinä, Jumala" sanoi Mooses Hengessä. "Pakopisteestä pakopisteeseen" olisi toinen tapa ilmaista asia, pysytellen jokseenkin Mooseksen sanojen matkassa. Mieli katsoo ajassa taaksepäin, kunnes kaikki käy etäisyydestä hämäräksi. Sitten se kiinnittää katseensa tulevaan, kunnes ajatus ja mielikuvitus romahtavat nääntymyksessä; ja Jumala on näissä molemmissa päädyissä, kummankaan niistä Häneen vaikuttamatta.
Aika merkitsee luodun olevaisuuden alkua. Koska Jumala ei ikinä alkanut olemaan, ei ajalla myöskään ole kosketuspintaa Häneen. "Alku" on aikaa kuvaava sana, eikä sillä siis ole persoonallista merkitystä Hänelle, Korkealle ja Ylhäiselle jonka asuinsija on iankaikkisuudessa.
Mikään aika ei ulkoisia merkkejänsä Sinuun iskeä voi;
Sinä, itsessäsi, olet iankaikkisuutesi, rakas Jumalani oi!
Frederick W. Faber
Koska Jumala elää iankaikkisessa nyt hetkessä, Hänelle mennyttä tai tulevaa ei ole olemassa. Kun aikaa koskettelevia sanoja esiintyy Raamatussa, käsittelevät ne meidän aikaamme, ei Hänen. Kun nuo neljä elävää olentoa valtaistuimen edessä yötä päivää huutavat "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on" liittävät ne Jumalan luodun ajan virtaan ja sen tuttuun kolmeen aikamuotoon. Tämä on oikein ja hyvää, sillä Jumala suvereenina on näin halunnut itsensä ilmaista. Mutta koska Jumala on luomaton, ei toinen toistaan seuraava muutosten jatkumo Häneen mitenkään vaikuta.
Jumala asuu iankaikkisuudessa, mutta aika asuu Jumalassa. Hän on jo elänyt kaikki huomisemme, kuten Hän myös on elänyt eilisemme. C. S. Lewisin käyttämä vertauskuva saattaa auttaa meitä tässä. Hän ehdottaa, että meidän tulisi mielessämme kuvitella loputtoman mittainen paperi arkki. Se on kuva iankaikkisuudesta. Sitten kuvitellaan, että keskellä tuota paperia on lyhyt viiva. Se on kuva ajasta. Aivan kuten tuo viiva saa alkunsa ja loppunsa keskellä tuota ääretöntä laajuutta, aivan samoin aika alkoi Jumalassa ja myös loppuu Hänessä.
Sitä, että Jumala näyttäytyy ajan alussa, ei ole liian vaikea käsittää. Mutta sitä, että Hän näyttäytyy yht'aikaisesti sekä ajan alussa, että lopussa, ei ole helppoa sisäistää, vaikka se on totta. Tunnemme ajan tapahtumien jatkumona. Tällä tavoin teemme itsellemme selkoa perättäisistä muutoksista, joita maailmankaikkeudesss tapahtuu. Muutokset eivät tapahdu kaikki kerralla, vaan jatkumona, toinen toisen perään, ja tästä "ennen" ja "jälkeen" suhteesta muodostamme käsityksemme ajan kulusta. Odotamme, että aurinko kulkisi idästä länteen, tai tuntiviisari kellotaulun ympäri, mutta Jumalan ei täydy näin odottaa. Hänelle kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, on jo tapahtunutta.
Tästä syystä Jumala voi sanoa, "Minä olen Jumala, eikä ole Minun vertaistani. Minä ilmoitan alusta asti, mitä tuleva on, ammoisia aikoja ennen, mitä ei vielä ole tapahtunut." Hän näkee lopun sekä alun yhdellä ainoalla katsahduksella. "Ikuinen kesto, eli iankaikkisuuden itse, pitää sisällään kaiken jatkumon," sanoi Nikolai Kuusalainen, "ja kaikki se, mikä meidän silmissämme näyttää olevan osa jatkumoa, ei kuitenkaan ole Sinun konseptisi, iankaikkisuuden, jälkeen tulevaa.. Niinpä, koska olet Herra Kaikkivaltias, on asuinsijasi Paratiisin muurissa, ja tämä muuri on aikaisemman ja myöhemmän yhtymäpiste, jossa loppu on yhtä alun kanssa, missä Alfa ja Omega ovat samaa.. Sillä NYT ja SILLOIN yhtyvät toisiinsa Paratiisin muurin piirissä. Mutta, Minun Jumalani, Absoluuttinen ja Ikuinen, Sinun olemisesi ja puheesi ovat nykyisen sekä menneen tuolla puolen."
Ollessaan hyvin vanha, kirjoitti Mooses Psalmin, jota olen jo tässä luvussa aiemmin siteerannut. Siinä hän juhlii Jumalan iankaikkisuutta. Hänelle tämä totuus oli luja teologinen tosiasia, kova kuin hänelle niin tuttu Siinain vuori. Hänelle asialla oli kaksi käytännöllistä merkitystä. Ensimmäiseksi, koska Jumala on iankaikkinen, Hän voi siksi olla ainainen turvakoti hänen ajassa eläville lapsilleen. "Herra, Sinä olet meidän turvamme polvesta polveen" (Tozerin käyttämän käännöksen suora suomennos kuuluisi: "olet ollut asuinsijamme kaikkien sukupolvien ajan. "). Toinen ajatus on vähemmän lohduttava. Jumalan iankaikkisuus on niin pitkä ja omat vuotemme niin lyhyet; kuinka kättemme työ tulisi vahvistetuksi? Miten voisimme välttää tapahtumien meitä hankaavan ja kuluttavan vaikutuksen, ettemme uupuisi ja tuhoutuisi? Jumala hallitsee ja täyttää tuon Psalmin, joten Hänelle Moosen kohdistaa surumielisen vetoomuksensa, "opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen." Älköön tieto Sinun ikuisuudestasi menkö hukkaan minun kohdallani!
Meille tämän levottomana ajan lapsille tekisi hyvää mietiskellä usein Jumalan kasvojen edessä ja iankaikkisuuden reunalla omaa elämäämme ja päiviämme. Sillä meidät on tehty iankaikkisuutta varten yhtä varmasti kuin meidät on tehty myös aikaa varten. Vastuullisina moraalisina olentoina meidän tulee käsitellä kumpainenkin.
"Iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä" sanoi Saarnaaja. Ajattelen, että näin sanoen hän asettaa eteemme sekä ihmisen kunnian, että kurjuuden. Ihmiskunnan suuri murhenäytelmä on olla iankaikkisuutta varten tehty, mutta olla pakotettu elämään ajassa. Kaikki meissä huutaa elämän ja pysyvyyden perään, kaiken ympärillämme muistuttaessa meitä katoavaisuudesta ja muutoksesta. Ja kuitenkin, että Jumala on tehnyt meidät jostakin ikäisestä, on sekä kirkkautemme, että yhä täyttymystään odottava profetia.
Toivon, että en liiallisesti toista itseäni jos jälleen palaan tähän kristillisen teologian peruspilariin, Jumalan kuvaan ihmisessä. Jumalallisen kuvan merkit meissä ovat niin synnin samentamat, ettei niitä ole helppo tunnistaa, mutta eikö olekin järkevä uskoa, että yksi näistä merkeistä on tyydyttämätön kuolemattomuuden kaipuumme?
Et halunnut meitä tomuun jättää:
Teit ihmisen, eikä hän tiedä miksi;
Hän ajattelee, ettei häntä tehty kuolemaan
Ja Sinä olet hänet tehnyt: Sinä olet oikeudenmukainen.
Näin järkeilee Tennyson, normaalin ihmissydämen syvimmät vaistot yhtyvät tähän todistukseen. Muinainen Jumalan kuva kuiskaa jokaisessa ihmisessä iankaikkisesta toivosta; jossakin hänen olemassaolonsa tulee jatkumaan. Mutta hän ei saata iloita, koska se valo, joka valistaa joka ihmisen maailmaan tullessaan, se vaivaa hänen omaatuntoaan. Se vaivaa ja pelottaa häntä todisteilla omasta syyllisyydestä sekä tulevasta kuolemasta. Niinpä häntå jauhetaan ylemmän toivoa edustavan ja alemman pelkoa edustavan myllynkiven välissä.
Juuri tässä kristillisen sanoman suloinen ajankohtaisuus ilmestyy; se on "ilmisaatettu meidän Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen ilmestymisen kautta, joka kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kautta. " Näin kirjoitti suurin kristitty kaikista juuri hetkeä ennen, kuin meni tapaamaan kuolemansa. Jumalan iankaikkisuus ja ihmisen kuolevaisuus näin liittyvät yhteen vakuuttamaan meille sitä, että usko Jeesukseen Kristukseen ei ole vain vaihtoehto muiden joukossa. Kenellekään ei ole olemassa kuin kaksi vaihtoehtoa: Kristus tai iankaikkinen tragedia. Iankaikkisuudesta Herramme saapui aikaan, pelastaakseen Hänen ihmisveljensä, joiden moraalinen typeryys ei ollut tehnyt heistä pelkkiä hölmöjä katoavassa maailmassa, vaan myös synnin ja kuoleman orjia.
Lyhyt on elämä täällä osamme,
Lyhyt suru, lyhytkestoiset huolemme;
Elämä joka ei tunne loppua,
Siellä kukaan ei kyyneleitä vuodata.
Siellä Jumala, Kuninkaamme ja Osamme,
Armonsa täyteydessään asustaa,
Silloin saamme Hänet ikuisesti nähdä,
Ja kasvokkain ollen Häntä palvoa.
-Bernard of Cluny