Luottavainen anominen & epävakainen sielu (Jaak 1:5-8)
“Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan” (Jaak 1:5).
Jaakob aloitti kirjeensä puhumalla kiusauksissa ja koetuksissa iloitsemisesta, uskon kestäväisyydestä, pyhityksestä jonka leimaavin piirre tässä valossa on kärsivällisyys jne. Tämän voisi koettaa tiivistää sanomalla, että meidän tulisi iloita kiusauksissa ja koetuksissa samoin kuin kesannolle jätetty pelto voisi iloita tuntiessaan auran alkavan kääntää ja murtaa maataan. Hyönteisten surinan, unettavan auringonpaisteen ja seesteisen rauhan rikkookin äkisti jokin. Aiemmin niin rauhassa kasvaneet rikkaruohot kääntyvät nurin ja vieläpä ne tulevat maan sisään käännettyinä muuttumaan osaksi ravitsevaa multaa, johon nyt hyvää siementä kylvetään. Kesannolle jääneen pellon onni on, että sitä ei jätetty rauhaan, sillä näin se tulee kykenevämmäksi tuottamaan hedelmää ja olemaan siunauksena muille. Ja jos tämä on ollut, tai on nyt, tai tulee olemaan totta kohdallasi, että elämäsi peltomaata käännetään, niin Jaakob kehottaa: iloitse!
Jaakob jatkaa nyt, kuin vastaten mahdolliseen reaktioon tai ajatukseen, joka hänen lukijalleen on edellisistä jakeista noussut mieleen. Joku on voinut kuin huudahtaa: en minä ymmärrä, kuinka voisin iloita kiusauksissa ja koetuksissa; tiedän että Raamattu puhuu Jumalan vaikuttavan kaiken omiensa parhaaksi, mutta en minä osaa oikein ja viisaasti toimia näissä vaikeuksissa, jotka ovat minua kohdanneet--pikemmin toimin tyhmästi. Ehkä ajattelet, että kaikki olosuhteet tulevat kyllä Jumalalta, mutta tästä tilanteesta sinun on pyristeltävä pois, tässä et malta odottaa kärsivällisesti, että Jumala tekee työnsä. Ehkä et osaa löytää tyytyväisyyttä Hänestä. Haet hetken apua vääristä paikoista. Etsit lohtua Jumalan sijasta viihteen suomasta turrutuksesta, syömisestä, kavereiden seurasta jne. Ehkä siis sanot, että ei sinulla ole viisautta etsiä Jumalaa tai viisautta iloita Hänessä. Tai sitten etsit Jumalaa, mutta sentähden, että hän ottaisi auran pois.
Kysyn vielä, että mitä sitten on viisaus? Se on käytännön elämässä ilmenevää taidollista vaellusta (automaattisyöttö ehdotti tähän sanaa vaellusratsastusta), --ei vain pään tietoa jostakin. Tämä käy hyvin ilmi Jaakobin sanoista: “Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä” (Jaak 3:13). Matthew Henry antaa vielä hyvän perspektiivin viisauteen sanoessaan, että ‘meidän ei niinkään tulisi rukouksessa anoa kiusauksen tai koetuksen pois ottamista vaan pikemmin viisautta toimia oikein siinä, viisautta käyttää sitä hyväksi.’
Mutta jos sinulta siis puuttuu viisautta, niin ano sitä Jumalalta! Ja jotta voisit anoa kuten Jaakob tässä opettaa, tulee sinun täyttää yksi ainoa kriteeri: sinun tulee olla tarvitseva. Anominen ei ole sitä, että esität Jumalalle kerran tai kahdesti kuin kauppalistana sen, mitä tarvitset. Taikka, jos olet vain pintapuolisesti vakuuttunut tarvitsevasi viisautta Jumalalta, niin tuskin kykenet kovin kestävänä sitä anomaan. Anominen on siis jatkuvaa rukousta ja oman asian tuomista Jumalan eteen. Se kumpuaa syvästä vakuuttuneisuudesta, nimittäin sen ymmärtämisestä, että on vajavainen, heikko ja tarvitseva; että jopa pelkää ajatusta oman viisauden varaan jäämisestä. Anominen ei ole vain suoritusta, kyse on pikemmin elämäntavasta; sen konkretisoitumisesta elämässä mitä tarkoittaa olla hengellisesti köyhä. Se on tarvitsevana Jumalassa kiinni riippumista. Juuri tässä Jumala haluaa omiaan niin kovasti kasvattaa--sanoisinko, paljastaa heille, millaisia he todella ovat--, että suo heille koettelemuksia ja vaikeuksia sen tähden.
Anominen pitää yhtä myös sen kanssa, mitä Jeesus rukouksesta opetti. Tunnemme ehkä vertauksen ystävistä, joista toinen tulee yöllä toisen luokse leipää lainaamaan, “ja toinen sisältä vastaa ja sanoo: ‘älä minua vaivaa; ovi on jo suljettu ja lapseni ovat minun kanssani vuoteessa; en minä voi nousta antamaan sinulle’--Minä sanon teille: Vaikka hän ei nousekaan antamaan hänelle sentähden, että hän on hänen ystävänsä, nousee hän kuitenkin sentähden, että toinen ei hellitä, ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tarvitsee. Niinpä Minäkin sanon teille: anokaa, niin teille annetaan; etsikää niin te löydätte; kolkuttakaa niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan” (Luuk 11:5-10).
Mitta miten surullisen useasti meidän rukoukset tai rukoileminen onkaan sellaista, että edellistä vertausta käyttäen tullaan siihen ovelle, esitetään kerran pyyntömme, ei jäädä anomaan ja lähdetään tyhjin käsin pois. Miten monesti meiltä puuttuukaan vakavuutta ja päättäväisyyttä, sanalla sanoen: viisautta. Jaakob myöhemmin kirjeessään sanoo: “Teillä ei ole, sentähden ettette ano” (Jaak 4:2). Mutta haluan kysyä tässä kahta asiaa:
1.Tiedämmekö todella, kuinka tarvitsevia, Jumalasta riippuvaisia ja epäviisaita olemmekaan? Väitän että emme, ja miun rukous on, että Jumala enemmän avaisi meidän silmiä näkemään tätä, ettei kukaan vain ajattelisi Laodikean srk:n tapaan: “Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse” (Ilm 3:17), vaan että pikemmin jokainen saisi kuulla sen, mitä Smyrnan seurakunnalle kirjoitettiin: "Minä tiedän ahdistuksesi ja köyhyytesi--sinä olet kuitenkin rikas."
2.Ymmärrämmekö todella, kuinka rikas antaja Jumala on? Tai pikemmin, luotammeko Jumalan todella olevan niin rikas antaja kuin Raamattu kertoo? Jos myö, jotka ollaan pahoja, silti osataan antaa hyviä lahjoja lapsillemme, niin kuinka paljon enemmän meidän taivaallinen Isä siihen kykenee, ja myös haluaa niin tehdä? Meidän Jumala on Jumala, joka antaa alttiisti ja soimaamatta!
Ja millaisella rohkeudella ja luottamuksella meidän pitäisikään voida tulla Jumalan eteen, koska Hän ei ylenkatso meitä meidän heikkoutemme ja typeryytemme tähden. Hän “antaa alttiisti ja soimaamatta.” Jos sinulta puuttuu viisautta tai mitä tahansa muuta, ja tulet siten, tarvitsevana Jumalan eteen, niin Jumala ei käännytä siuta pois ja sano, että tule sitten takaisin kun olet ensin tullut paremmaksi tai pyhemmäksi, sillä yksin Jumala on se, joka voi meitä parantaa ja pyhittää. Ne, jotka jäävät omat itsensä varaan, ne joutuvat kadotukseen. Mutta jos Jumalan omat eivät voi juuri sellaisina kuin ovat, tulla Jumalan eteen, niin silloin he eivät ikinä voi tulla. Mutta me saamme juuri nyt, juuri tällaisina tulla Hänen eteensä--emme tosin sillä perusteella mitä olemme, vaan sillä mitä Kristus on tehnyt edestämme! Ja Jumalan lapsina me saamme omistaa varman lupauksen siitä, että Jumala antaa meille viisautta kun sitä Häneltä anomme. Hänen ilonsa on antaa Hänen lapsilleen.
“Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä, sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee” (Jaak 1:6).
Koen olevani kykenemätön tyydyttävällä tavalla puhumaan siitä, mitä usko on. Siitä olen kuitenkin varma, ettei minun täydy pystyä käsittämään miten rukous toimii, jotta voisin uskossa rukoilla.
Mutta ensin uskosta yleisemmällä tasolla, Heprealaiskirjeen sanoin: “Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (Hepr 11:1), ja “Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että Hän palkitsee ne, jotka Häntä etsivät” (Hepr 11:6).
Mitä siis on usko? Se on sisällistä vakuuttuneisuutta ja varmuutta niistä asioista, joiden varassa toivomme on. Se on vakuuttuneisuutta Jumalan näkymättömästä todellisuudesta; vakuuttuneisuutta, joka väistämättä ilmenee myös ojentautumisena, eli uskon mukaan toimimisena ja elämisenä. Ja nimenomaan varmuudesta nousee eräs ajatus, nimittäin se, että mistä usko on varma, ja millainen usko kirkastaa Jumalaa? Mitä on esimerkiksi sokea usko tai tuntemattomaan heittäytyminen uskossa? Ovatko ne Raamatullisia ilmauksia?
Ajatellaanpa, että sinun pitäisi ylittää rotko riippusiltaa pitkin. Epäilet kovin tuon sillan kestämistä, mutta päätät kuitenkin uskoa siihen, että se kestää ja rohkeasti kulkea rotkon yli sitä pitkin. Oliko tällä uskolla sillan kestävyyteen hyviä perusteita? Ei ollut. Päätit vain luottaa sellaiseen, mikä kenties ei lainkaan ole luottamuksen arvoinen. Sentähden tämä usko ei kirkasta siltaa (tuo esiin sillan arvoa ja erinomaisuutta), vaan se kirkastaa sinua itseäsi; se kirkastaa sinun rohkeuttasi ja riskinottokykyäsi. Raamatullinen, Jumalaa kirkastava usko ei ole ojentautumista tai tuntemattomaan hyppäämistä ilman sisällistä varmuutta ja vakuuttuneisuutta. Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan--vertaustamme käyttäen luottamusta sillan kestäväisyyteen, koska sen varassa on toivoni päästä toiselle puolelle--usko on sitä, että ensin tulee vakuuttuneeksi siitä, ja vakuuttuneisuudesta kumpuaa ojentautuminen eli luottavainen sillan yli kulkeminen.
Me emme tiedä elämämme seuraavaa hetkeä, joten varmuudessa ja luottavaisuudessa ei ole kyse sen tietämisestä. Mutta tässä onkin kyse nimenomaan Jumalan persoonasta; siitä onko Hän luottamuksen arvoinen? Voitko anoa Häneltä viisautta tai mitä tarvitsetkaan ja olla varma siitä, että Hän on täyttävä kaikki tarpeesi Kristuksessa Jeesuksessa? Oletko vakuuttunut siitä, että Hän on rikas antaja; että Hän antaa alttiisti ja soimaamatta niille, jotka Häneltä uskossa anovat?
Meidän tulisi siis anoa Jumalalta uskossa---sisäisessä Häneen kohdistuvassa luottavaisuudessa ja varmuudessa--ollenkaan epäilemättä. Mutta se joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Kyse tässä on nimenomaan epäilyksestä joka kohdistuu Jumalan luotettavuuteen, Jumalan persoonaan. Jos epäilet Häntä ja Hänen sanojansa etkä voi seistä niiden varassa, niin minkä varassa sitten seisoisit? Meren aalto on todella osuva vertaus, koska aallolla ei ole mitään mihin kiinnittyä, mitään mikä toisi sille vakauden. Aallon on pakko heittelehtiä kun tuuli puhaltaa. Samoin on sinun laitasi; jos et kykene luottamaan Jumalaan--ja se on Jumalan työtä jos voit--mutta jos et kykene luottamaan Häneen ja Hänen Sanansa, ei sinulle jää mitään kestävää pohjaa ja perustaa elämällesi ja luottamuksellesi.
Korostan vielä, että se epäilys mistä tässä puhutaan, on nimenomaan Jumalaan kohdistuvaa epäilystä. Mutta on tehtävä ero epäilemisen ja epäilemisen välille. Uskovalle, eli henkilölle joka on ratkaisevalla tavalla kääntynyt Jumalan puoleen, tulee kyllä epäilyksiä, jopa taistelua epäuskoisuuden kanssa--silti hän on asettanut kaiken sen varaan, että Kristus on todella sovittanut Hänet kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta, ja hänelle on sisimpään annettu merkki, vakuus, Hengen sisäinen todistus. Mutta sitten on vielä se epäilijä, joka ei saa luulla Herralta mitään saavansa, epäilijä, jonka sielu on jakautunut kahtia maailman ja Jumalan välillä. Hän saa kuulla Jeesuksen jyrkät sanat: kukaan ei voi palvella kahta Herraa.
Mutta mitä uskovaan tulee, en tarkoita epäilystä, joka kohdistuisi omaan itseen tai omiin mahdollisuuksiin. Minulla voi olla kaikki syy epäillä itseäni ja silti voin olla uskossa äärimmäisen varma, koska usko on minusta itsestäni huolimatta; uskon kohde en ole minä VAAN Jumala! Koetapa uskoa omaan uskoosi niin meren aalto vertaus epäilemättä tulee sinua hyvin lähelle. Siltavertausta mukaillen: joka epäilee siltaa, on koko ajan kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin; on koko ajan rauhaton ja pelokas sen suhteen että kuinkahan tässä käy. Ja itseluottamus ei tässä auta, koska se ei paranna sillan kestävyyttä tippaakaan.
Epäuskossa ja epäilemisessä on vielä eräs puoli, nimittäin se, että se on todella loukkaavaa Jumalaa kohtaan. Ei nimittäin ole ketään, joka olisi niin luottamuksen arvoinen kuin Jumala. Jos ikinä jonkun sanoihin pitäisi luottaa niin Hänen. Ihmisillä, jotka tekevät lupauksia toisilleen, on vain vajavaiset resurssit noiden lupausten täyttämiseen, eikä mitään vakaata tietoa huomisesta. Sokea luottaminen toiseen ihmiseen ei siksi ole perusteltua. Tietysti toivon esimerkiksi itse, että vaimoni luottaisi minuun, mutta millä perusteella? Ei sillä perusteella mitä minä olen, vaan mitä Jumala on; mitä Jumalan armo on jo saanut aikaan ja vielä Raamatun lupausten mukaan tulee tekemään. Armoa minä tarvitsen, mutta se minusta! Meillä on kaikki syy luottaa Jumalaan, eikä mitään hyvää perustetta olla luottamatta. Jumalalla on rajattomat resurssit Hänessä itsessään ja myös täydellinen tieto niin nykyisestä kuin koko tulevasta loppuelämästämme!
Jos joku siis epäilee Jumalaa niin että hänellä ei ole sisällistä varmuutta ja vakuuttuneisuutta siitä, mihin toivomme perustuu, niin miksi sellainen--meren aallon kaltainen ihminen ei saa luulla Herralta mitään saavansa? Siksi, koska kyseessä on ei uskova ihminen, joka on ulkopuolella Kristuksen. Jumala lahjoittaa kaiken uskon kautta. “Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hepr 11:6), mutta usko on Jumalalle otollista ja kirkastaa Jumalaa sillä se julistaa, että Jumala on luotettava, todellinen ja että Hän palkitsee ne, jotka Häntä etsivät. Mutta jos sinulla ei ole uskoa; jos et voi sisimmässäsi varmaksi kokea sitä, että Isä antoi alttiiksi ainokaisen Poikansa edestäsi, niin kuinka voisit olla varma myöskään siitä, että: “Kuinka Hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin Hänen kanssansa” (Room 8:32)? Mutta voi olla myös niin, että uskot Kristuksen kärsineen edestäsi, etkä ole vielä nähnyt, kuinka kaikki Jumalan lupaukset ankkuroituvat evankeliumiin. Epäilyksesi ovat silloin ristiriidassa sen kanssa, mistä sisimmässäsi olet varma. Jos näin on, rukoilen että totuus saisi tänään tehdä sinut vapaaksi.
Kysyn vielä: kuka siis on tämä meren aallon kaltainen, epäuskoinen ja kaksimielinen ihminen, epävakainen kaikilla teillään? Muistan miten joskus luulin tämän ottavan kantaa tietynlaiseen ala-arvoiseen huumoriin, mutta ei se sitä oikeasti tarkoita. Kirjaimellinen käännös kreikan kaksimielinen sanasta viittaa sisäiseen tilaan, jossa henkilön mieli tai sielu on kuin jakaantunut Jumalan ja maailman välillä.
Jeesus opetti, ettei kukaan voi palvella kahta herraa, mutta tällainen, kaksisieluinen ihminen koettaa pitää kiinni molemmista, tai sitten ailahtelee puolelta toiselle, eikä osaa päättää kummasta pitäisi kiinni. Mieleen tulee epävakainen sää, joka on aivan kuin luonto ei osaisi päättää, antaako auringon paistaa vaiko veden sataa; ollakko tyyntä vai myrskyisää, lämmintä vai kylmää. Jeesuksen seuraajina meidän elämissä kuitenkin tulisi pystyä havaitsemaan johdonmukaista yhteen suuntaan kulkemista, kasvua ja kypsymistä, olkoon se sitten miten hidasta tahansa ajoittaisista takapakeista puhumattakaan. Joten, sanon vielä, että tämä kaksimielinen mies kenestä tässä puhutaan, ei ole uskossa, sillä se, joka ei kykene päättämään, rakastaako maailmaa vai Jeesusta, ei ole vielä ratkaisevalla tavalla kääntynyt Jeesuksen puoleen!
Mutta miten monesti meidän silti täytyykään olla kuten Isä, joka toi lapsensa Jeesuksen luo ja huusi: Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani! Ja jos epäilet, että oletko kenties kuitenkin tuo kaksisieluinen ihminen, niin haluan kysyä sinulta, että uskotko siihen, että Kristus kärsi ristillä tähtesi? Jos uskot ja olet myös varma siitä, että haluat kokonaan antaa itsesi Hänelle, niin haluan rohkaista sinua! Ja jos Hänen omanaan olet epäillyt Hänen haluaan antaa sinulle kaikkea hyvää ja kasvattaa sinua niin muistele miten Efesolaiskirje alkaa: Hänessä sinua on jo siunattu kaikella hengellisellä siunauksella! Ja mitä toisaalla sanotaan: Hänessä sinulle on jo lahjoitettu kaikki mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan! Hänessä sinulla on kaikki tiedon ja viisauden aarteet, joten, jos olet Hänen omansa ja sinulta puuttuu viisautta, niin tule Hänen luoksensa nyt; tule tunnustamaan kaikki epäilyksesi ja epäuskosi, tule Hänen eteensä Jeesukseen turvaten, niin et tule löytämään Hänestä mitään muuta kuin armoa ja rakkautta! Tule Hänen luoksensa huutaen: Herra minä uskon, auta minua epäuskossani! Tule anomaan viisautta ja taidollisuutta, että voisit Kristuksen opin kaikin tavoin elämässäsi kaunistaa, ja että jos oletkin jossakin olosuhteissa ahtaalla ja sidottu, niin rukoile että voisit nähdä Jumalan tarkoituksen kaikessa sen kautta, että luotat Hänen Sanaansa! Ja jos elämäsi peltomaata myllätäänkin, niin luota siihen, että Jumala tekee sen repiäkseen juurineen irti väärät istutukset ja istuttaaksensa hyvää siementä.