Psalmi 73
Voi myös kuunnella opetuksen tästä
”Totisesti, Jumala on hyvä Israelille, niille, joilla on puhdas sydän” (Ps 73:1). Aasaf aloittaa Psalminsa kiinnittämällä katseemme johonkin hyvin syväluotaavaan totuuteen. Hän ikään kuin sanoo, että jos jokin asia on varma, niin se, että Jumala on hyvä. Hän on hyvä muuttumattomasti, niin kuin kaikki Hänessä on muuttumatonta. Ajan kulku ei voi tehdä Hänestä huonompaa tai parempaa. Jeesus opetti sanoen: ”On ainoastaan yksi, joka on hyvä” (Matt 19:17). Siispä kaikki, mitä Jumalassa on, on hyvää, ja kaikki mitä Jumala tekee, on hyvää. Hän itse on standardi kaikelle hyvyydelle. Hänen luonteensa ja olemuksensa määrittelee sen, mikä on hyvää. Kaikkien luotujen mahdollinen hyvyys on siis ainoastaan kalpea heijastus Jumalan täydellisestä hyvyydestä. Raamattu sanoo Jumalan hyvyydestä mm. seuraavaa: ”Hyvä ja vakaa on Herra; sentähden Hän neuvoo syntiset tielle” (Ps 25:8). ”Hyvä on Herra, turva ahdistuksen päivänä, ja Hän tuntee ne, jotka Häneen luottavat” (Nah 1:7). Jumalan hyvyys on kestävää—se seuraa Jumalan lasta koko hänen elinaikansa (Ps 23:6). Jumalan hyvyys on ravitsevaa ja tyydytystä tuovaa (Ps 65:5). Jumalan hyvyys on suurta, tai ylitsevuotavaa, ja se ilmenee laupeutena, armahtavaisuutensa, pitkämielisyytenä, armona ja uskollisuutena, sekä syntien anteeksiantamisena, mutta myös syntien rankaisemisena. Hän ei jätä syntejä rankaisematta sillä Hän on hyvä! Kaikki Hänessä on hyvää!
Jumalan hyvyydestä suhteessa Hänen luotuihinsa voidaan puhua kahdella eri tasolla. Jumalan hyvyys on ensinnäkin universaalia. Kaikki Hänen luotunsa ovat siitä osallisia (Ps 145:9). Pelastuksessa tulemme kuitenkin erityisellä tavalla osallisiksi Hänen hyvyydestänsä, niin kuin Psalmi 73 alkoi: ”Totisesti, Jumala on hyvä Israelille, niille, joilla on puhdas sydän.” Mutta, kysymys kuuluu, miten voimme olla varmoja siitä, että Hänen sula hyvyytensä todella meitä seuraa koko elinaikamme, sillä—kuten kohta luemme—Aasafkin kompastui mitatessaan Jumalan hyvyyttä näkyväisellä ja omilla kokemuksillaan. Mikä olisi kiintopiste johon katsoa? Minne heittäisimme ankkurimme, etteivät suuretkaan myrskyt saisi meitä liikkumaan pois luottamuksestamme Jumalaan? Uskon, että vastaus löytyy hetkestä, jona Jeesus kastettiin. Silloin ”taivaista kuului ääni, joka sanoi: ’Tämä on Minun rakas Poikani, johon Minä olen mielistynyt’” (Matt 3:17). Isä näin todisti Pojastaan, ja me saamme jakeen kautta luoda silmäyksen Kolminaisuuden sisäiseen rakkauteen, kestävään ja pysyvään rakkauteen. Ei ole olemassa hetkeä, jolloin Poika ei olisi ollut Isän täyden mielisuosion ja rakkauden kohde—ei muuta hetkeä kuin Golgata. Siellä Poika Jumala otti ansiomme ja paikkamme. Siellä Jeesus joi Jumalan vihan viinin, että meille jäisi ainoastaan maljan suloisuus. Tapahtui suuri vaihtokauppa, ja nyt meille Häneen uskoville tulee se, mitä Hän ansaitsee. Kun olemme pelastuksessa Häneen liitetyt; kun olemme Hänen kanssaan yhteenkasvaneita niin kuolemassa kuin ylösnousemuksessakin, tulee meidän osaksemme se, mikä tulee Hänenkin osakseen: Jumalan täysi mielisuosio. Hänen hyvyytensä todella seuraa meitä kaikkina elinpäivinämme, eikä mikään voi erottaa meitä Hänen rakkaudestaan! Olisipa meillä aina vain näkevät silmät! Jumala on aina hyvä.
”Mutta minun jalkani olivat vähällä kompastua, askeleeni olivat aivan liukahtaa” (Ps 73:2). Jumala on hyvä, muuttumattomasti, mutta jotakin tapahtui. Aasaf menetti Jumalan hyvyyden näköpiiristään ja oli vähällä kompastua pahasti. Miten monesti tämä on totta myös omalla kohdallamme. Miten suureksi voikaan kasvaa kontrasti totuuden ja oman kokemuksemme totuudesta välillä. Miten monesti huomaammekaan, että synti riippuu yhä meissä kiinni. Jumalan näkökulmasta Jumala salli näin käydä Aasafille, että asioita hänen sydämessään tulisi käsiteltyä, ja että hän voisi syvemmin oppia luottamaan Jumalan hyvyyteen.
Mitä siis tapahtui? ”Sillä minussa nousi kateus ylvästelijöitä kohtaan kun minä näin jumalattomien menestyvän” (Ps 73:3). Yksinkertaistettuna Aasafin kokemus lienee ollut tämä: Koska olen Jumalan oma, pitäisi Hänen hyvyytensä erityisellä tavalla ilmetä elämässäni. En kuitenkaan koe, että näin olisi ja sitten näen jonkun, joka ei halua tietää Jumalasta mitään, ja tuntuu, että kaikki ne siunaukset, jotka olisivat mielestäni kuuluneet minulle, ovatkin tulleet hänelle. On kuin Jumala olisi erehtynyt postiosoitteesta, vaikak niin ei tietenkään ole käynyt.
Mitä kateus on? Wikipedian mukaan se on mielentila, joka merkitsee toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei soisi toiselle hyvää, ja haluaisi itselleen sen hyvän, joka toisella on. Vakavaksi kateuden tekee se, että se on syntiä. Kateellisena minä korotan itseni Jumalan paikalle ja alan opettaa Häntä siitä, ketä kohtaan Hänen tulisi olla hyvä. Hän kuitenkin on hyvä kenelle itse tahtoo. Hän antaa myös jumalattomien kokea hyvyyttä. Toiseksi, jos kateus—voimakas ja polttava halu—siihen mitä toisella on, ja joka toiselle ei mielestäni kuuluisi, saa minut valtaansa, sokaisee se minut Jumalan hyvyydelle omalla kohdallani. Kateellisena en näe enää Hänen hyvyyttänsä todella. Vaarallisilla vesillä liikutaan myös silloin, kun ajatellaan sitä, mitä itse kukin ansaitsisi. Ehkä tuomitset lähimmäisesi ansiottomaksi, ja sanot: tuo hyvä kuuluisi ennemmin minulle. Samalla kuitenkin korotat itsesi ansioituneen paikalle. Mutta ”mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset” (Room 2:1). Mitä sinulla on hyvää, sitä et syntiinlangenneena ansaitsisi.
Aasaf koki kateutta jumalattomia kohtaan. Ehkä sinä koet kateutta uskonsisarta tai -veljeä kohtaan. Jos sinulla itselläsi ei ole jotakin, et soisi sitä hänellekään. Mutta huomaatko, miten ajallisissa ja kehällisissä asioissa katseesi on kiinni. Huomaatko miten kateus on kalvanut Jumalan hyvyydestä iloitsemisen ja nauttimisen elämästäsi!? Miten synkäksi kateus tekeekään taivaan ylläsi, vaikka Jumala kaiken aikaa kutsuu sinua iloitsemaan Hänen hyvyydestänsä, joka ei pääasiallisesti ole Hänen lahjoistaan iloitsemista vaan Hänestä itsestään iloitsemista. Jumala kutsuu sinua myös iloitsemaan niistä lahjoista, joita Hän on kanssauskovillesi antanut: ”Jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa” (1Kor 12:26). Ja jos joku on Jumalalta lahjoja saanut, ei Hän ole saanut niitä ansiosta vaan armosta, ei itseään varten, vaan yhteiseksi hyödyksi.
Psalmin neljännestä jakeesta kahdenteentoista jakeeseen Aasaf kuvaa jumalattomia. Mielessään hän ei pysty yhteen sovittamaan heidän kukoistavaa elämäänsä ja heidän jumalattomuuttansa. Näiden elämää tarkastellessa kateus hänessä kasvoi siihen pisteeseen, että Jumala alkoi tuntua epäreilulta ja epäoikeudenmukaiselta. Ehkäpä Aasaf itse ei ollut vaivoista vapaa, kuten jumalattomat, joiden elämiin hän omaansa vertasi. Ehkäpä hänellä oli paljonkin tuskaa ja kärsimystä. Ehkä hänen tiensä ei ollut helppo. Kateus tosin vain pahensi Aasafin tilannetta. Hänen valituksensa on musertava: ”Turhaan minä olen pitänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomuudessa: minua vaivataan joka aika, ja minä saan joka aamu kuritusta” (Ps 73:13-14). Turhaa. Pyhyydestä ei siis ollut ollut mitään hyötyä. Puhdassydämisyys oli ollut turhaa. Tai näin Aasaf katkeruudessaan asian koki. Kateus oli tuonut elämään mukaan myös valheen.
Mutta hän jatkaa: ”Jos olisin sanonut: ’Noin minäkin puhun’, katso, niin minä olisin ollut petollinen koko sinun lastesi sukua kohtaan” (Ps 73:15). Jos Aasaf siis olisi ääneen julistanut, että turhaan hän on pitänyt sydämensä puhtaana, olisi hän toiminut petollisesti ja johtanut muita mahdollisesti samaan kompastumiseen jossa itse oli. Vaikka Jumalan hyvyyden auringon eteen olikin noussut synkkä pilvi, ja Aasafin kokemus oli mitä oli, tiedosti hän kuitenkin totuuden—Jumala on hyvä Israelille—ja sen, ettei hänen tullut lietsoa kateuttaan, joka oli jo saanut hänessä aikaan katkeruutta. Ongelmana oli nyt tuo pilvi, joka peitti Jumalan hyvyyden hänen näköpiiristään. Aasafin oli lakattava katsomasta toisiin ihmisiin väärien linssien läpi. Hänen oli lakattava vertaamasta itseään maallisilla mittareilla toisiin, etenkin uskosta osattomiin. Hänen oli tultava sille paikalle, jossa hän Jumalan edessä tunnustaisi kompastumisensa ja lankeamisensa—vasta sitten tuo pilvi väistyisi ja hän voisi taas nähdä kaiken oikeassa valossa.
Seuraavaksi saavumme Aasafin kuvauksessa käänteentekevään hetkeen. Hän kertoo: ”Minä mietin päästäkseni tästä selvyyteen; mutta se oli minulle ylen vaikeata, kunnes minä pääsin sisälle Jumalan pyhiin salaisuuksiin ja käsitin, mikä heidän loppunsa on oleva” (Ps 73:16-17). Jotkut englanninkieliset käännökset sanovat: ”kunnes astuin sisälle Jumalan pyhäkköön.” Ehkä Aasafin kokema kateus ja katkeruus oli hänessä saanut aikaan sen, että hän oli jättänyt oman seurakunnankokouksen, niin kuin muutamien on tapana (Hebr 10:25), mutta sitten hän pitkästä aikaa oli taas osallistunut, ja palvonnan aikana hän ymmärsi. Palaset loksahtivat kohdalleen. Hän alkoi nähdä asiaa Jumalan perspektiivistä käsin. Hän oli ollut kateellinen jumalattomille heidän menestyksestään, terveydestään, kauneudesta, ehkä lahjakkuudestakin. Mutta miten katoavaa tuo kaikki olikaan! Miten huonosti tuo kaikki soveltuikaan tyydyttämään ihmisen sisimmän syvimpiä tarpeita.
Nyt Aasaf näki kadehtimansa ihmiset uudessa valossa. ”Totisesti, Sinä panet heidät liukkaalle, perikatoon Sinä heidät syökset. Kuinka he joutuvatkaan äkisti turmioon! He hukkuvat, heidän loppunsa on kauhistava. Niin kuin unen käy herätessä, niin Sinä, Herra, kun heräjät, heidän valhekuvansa hylkäät” (Ps 73:18-20). Alas helvettiin vie siloiteltu ja kaunis tie, joka on reunustettu mietelauseilla, kuten: ”Jos kulkemasi tie on kaunis, on tarpeetonta kysyä, minne se johtaa.” Miten hullua olisikaan kokea kateutta siitä, ettei itse ole tuolla näennäisesti kauniilla ja lavealla tiellä. Lavea tie voi näyttää kuin kauniilta unelta, muttei se sitä kuitenkaan todellisuudessa ole, ja kun se uni päättyy, alkaa loppumaton painajainen. Kaita ties taas on monessa kohdin hyvinkin kivinen, muttei ole parempaa tietä, päämäärästä puhumattakaan.
Aasaf jatkaa, nyt peilaten omaa kompastumistaan ja lankeemistaan hänelle valjenneeseen totuuteen: ”Kun minun sydämeni katkeroitui ja minun munaskuihini pisti, silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt; olin Sinun edessäsi kuin nauta” (Ps 73:21-22). En tiedä, voiko katkeruus haitata munuaisten toimintaa, vai tarkoittaako sanonta vain sitä, miten runsaasti katkeruus oli Aasafissa vallannut tilaa ja hänen sisimpäänsä myrkyttänyt. Munuaisten kauttahan poistuu kuona-aineita elimistöstä, ja jos ne eivät toimi, kertyy elimistöön kuonaa ja alkaa olo hiljalleen käydä tukalaksi. Juuri näin oli Aasafille käynyt, mutta vain hengellisessä mielessä. Kateus oli kuin virtsaa, jota hänen sisälleen kertyi ja kertyi lisää. Mikä olikaan Aasafin tuomio omasta elämästään? Hän toimi kuin eläin, jonka katse on kiinnittyneenä vain ruohoon. Hän toimi kuin järjetön nauta, joka koki kateutta ruohosta mitä toinen nauta söi. Hän oli kuin Nebukadnessar, joka hulluudessansa joutui syömään ruohoa, koska oli kiittänyt itseänsä eikä Jumalaa valtakunnastansa. Aasafin ja Nebukadnessarin tervehtymiskertomuksessa on samanlaisia elementtejä. Nebukadnessar tuli terveeksi seuraavalla tavalla: ”Mutta sen ajan kuluttua minä, Nebukadnessar, nostin silmäni taivasta kohti, ja minun järkeni palasi. Ja minä kiitin Korkeinta, minä ylistin ja kunnioitin Häntä, joka elää iankaikkisesti, jonka hallitus on iankaikkinen hallitus ja jonka valtakunta pysyy suvusta sukuun. Kaikki maan asukkaat ovat tyhjänveroiset; ja Hän tekee, niin kuin Hän tahtoo, taivaan joukoille ja maan asukkaille, eikä ole sitä, joka pidättää Hänen kätensä ja sanoo Hänelle: ’Mitäs teet’”(Dan 4:31-32)?
Ruoho on vain ruohoa! Kaikki ihmisten kauneus on vain ruohoa, joka kohta jo kuivuu ja lakastuu! Kaikki, mitä maailmassa tavoitellaan, on vain ruohoa. Jesajan sanoin: ”Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen: ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen. Totisesti, ruohoa on kansa. Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme Sana pysyy iankaikkisesti” (Jes 40:6-8). Elatus ja vaatteet ovat kyllä välttämättömät, mutta ei meitä ole tehty, jotta eläisimme niille. Niistä ylen määrin murehtiminen on maailman murhetta ja se tuottaa kuoleman, se peittää Jumalan hyvyyden näköpiiristämme. Jos eläisimme niille, olisi Jumalan tuomio elämästämme se, että olemme tehneet ruohosta elämämme tarkoituksen. Ei siis ihme, että Aasafkin sanoo olleensa kuin nauta.
Mutta kun Aasaf pääsi selvyyteen kompastumisestaan; kun hän pääsi sisälle Jumalan pyhiin salaisuuksiin, niin mitä hän nyt toteaakaan 23 jakeessa? ”Kuitenkin minä pysyn alati Sinun tykönäsi, Sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni.” Tämä muistuttaa sanoja, jotka tuhlaajapoika vertauksen vanhempi veli sai kuulla isältään. Ehkäpä Jeesuksella oli juuri Psalmin 73 sanoma mielessään kun Hän tuota vertausta kertoi. ”Niin hän sanoi hänelle: Poikani, sinä olet aina minun tykönäni, ja kaikki, mikä on minun omaani, on sinun” (Luuk 15:31). Miten paljon parempi onkaan pysyä alati Jumalan tykönä, kuin olla vieraalla maalla tuhlaamassa perintöään porttojen kanssa. Miten paljon parempi onkaan kulkea kivistä ja kaitaa tietä, kuin laveaa ja siloteltua tietä! Miten paljon parempi onkaan olla kuin Jaakob, jota Jumala ei jättänyt rauhaan, vaan jonka kova koulu jatkui aina tämän elämän loppuun saakka—koska se oli tarpeellista. Eesaun ei kerrota saaneen kuritusta, vaan hän oli hyvin rikas. Mutta Jaakobia Jumala rakasti! Miten siis arvioimme tai arvotamme Jumalan tykönä pysymistä? Ei sen arvo määräydy sen mukaan, minkä verran ajallinen hyvyys meitä kohtaa, eikä senkään mukaan, mitä lahjoja Jumala itsensä lisäksi meille antaa. Kysymys kuuluu: riittääkö meille Kristus? Riittääkö meille Jumala lahjaksi? Onko Jeesuksen jäljessä kulkemisessa kylliksi? Ehkä vanhemman veljen asenteessa oli jotain samaa, kuin niiden asenteissa, jotka Jeesuksen toisen vertauksen mukaan olivat ensiksi palkattuja ja olivat saaneet kantaa päivän kuorman ja helteen. Kuitenkin kaikki—myös viimehetkellä palkatut—saivat saman verran palkkaa. Kun ensiksi palkatut tästä valittivat työnantajalle, sanoi hän: enkä saa tehdä omallani mitä tahdon? ”Vai onko silmäsi nurja sentähden että minä olen hyvä.” Nuo nurjat silmät eivät olleet ymmärtäneet Jumalan armoa. Ensin palkattujen silmät olivat kiinni heidän omissa ansioissaan—kiinni Jumalan hyvyydelle—ja he vaativat Jumalalta saataviaan. Mutta samalla he—aivan kuten tuhlaajapojan isovelikin—olivat menettäneet näköpiiristään tuon kaikkein arvokkaimman: ”Kuitenkin minä pysyn alati Sinun tykönäsi, Sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni, Sinä talutat minua neuvosi mukaan ja korjaat minut viimein kunniaan” (Ps 73:23-24). Vasta kun ymmärrämme Jumalan armon—miten se on vastakohta kaikelle ansiolle—vasta silloin voimme oikein ja Jumalan mielen mukaan suhtautua lähimmäisiimme. Vain armo, Jumalan ansaitsematon hyvyys Jeesuksessa—oikein ymmärrettynä ja koettuna, voi saada meissä aikaan sen, ettemme kadehdi toisiamme siitä hyvästä, mitä Jumala on itsekullekkin halunnut armossaan osoittaa. Vain armon työ meissä voi saada aikaan sen, että iloitsemme jokaisen tuhlaajapojan paluusta.
Miten hyvä onkaan tietää, että Jumala pitää minua kiinni oikeasta kädestäni. Hän kädestä pitäen taluttaa minua kaikissa elämäni ala- ja ylämäissä. Ei maisemista aina voi iloita, mutta siitä voi, että se on Hän, joka minua kuljettaa; mikään ei tapahdu sattumalta, mikään ei ole turhaa; Hän tietää, mitä Hän tekee, eikä Häneltä puutu taitoa tai viisautta. Hän on hyvä! En siis ala neuvomaan Häntä, vaan suostun Hänen neuvoonsa. Hänen viisauteensa nojautuen saan sanoa: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Hänen tahtonsa on hyvä, erityisesti Hänen omilleen.
Näitä mietittyään Aasaf vielä huudahtaa: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun Sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli” (Ps 73:25). Laulun sanoin: "Vain yksin Jeesus, Hän mulle riittävi, vain Hänen luonaan tyyntyy syömmeni. Vain luona ristin hiljaa vartoen saan kaiken Hältä, mä mitä tarvitsen."