Evankeliumiin perustautumisesta ja eksymisestä
”Armo teille ja rauha Jumalalta.” Toivotus, jolla Paavali aloittaa kirjeensä, on kuin muistutus galatalaisille—ja sitä se on myös jokaiselle kristitylle—että armon ja rauhan voi saada osakseen vain Jumalalta, ”meidän Isältämme.” Armo ja rauha kuuluvat siis Jumalan lapselle, mutta ne eivät ole tulleet hänen osakseen hänen omien ansioidensa tähden, vaan ”Herralta Jeesukselta Kristukselta, joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden.” Armahdetuksi tuleminen, sen paremmin kuin armossa kiinni pysyminenkään ei ole minun varassani. En ikinä voi turvata siihen, mitä minä itse voin tehdä. Jos turvaisin, en saattaisi kokea armoa ja rauhaa niin kuin niitä on mahdollista kokea. Evankeliumi on sanoma siitä, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa meidän edestämme, eikä sanoma siitä, mitä me voimme tehdä.
Tässä evankeliumi asettuu täysin ihmisluontoa ja sen taipumuksia vastaan, sillä me aina ajattelemme itse voivamme. Ajattelemme, että huomenna teen sen tai tuon, ikään kuin huominen pitäisi sisällä jonkin mystisen, meitä auttavan voiman. Tai ehkä uskosta osaton, Jumalaa miettiessään, ajattelee, että kuolinvuoteella sitten käännyn Hänen puoleensa, mutta nyt vielä rakastan liikaa syntiä ja maailmaa, ikään kuin parannuksen voisi tehdä tuosta vain päättämällä, ilman sitä että Jumala todella vetää puoleensa. Eikä meistä kukaan voi päättää, että Jumalan on nyt vedettävä. Vaan: ”jos te tänä päivänä kuulette Hänen äänensä niin älkää paaduttako sydämiänne..”
Uskovinakin saatamme ajatella, että minä itse tein parannuksen, tai että minä itse käännyin Jumalan puoleen, mutta näin vain siksi, että emme ole tulleet käsittämään ihmisen syntiinlankeemuksen ja hengellisen kuoleman syvyyttä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tosi kääntyminen Jumalan puoleen ilmenisi näkyvästi ja tuntuvasti. Ei armossa kiinni pysyminenkään ilmene passiivisuutena tai hedelmättömyytenä. Tekeehän Jumala lakkaamatta työtään omissaan! Mutta kuinka oksa voi pysyä kiinni totisessa viinipuussa? Jeesus tosin sanoi: ”pysykää Minussa niin Minä pysyn teissä..”, mutta kuinka saatan Hänessä kiinni pysyä? Ovatko mitkään toimet riittäviä? Voin lukea Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta (toivottavasti hyvää sellaista). Voin käydä kuuntelemassa Raamatunopetusta jossain paikallisseurakunnassa, tai voin kuunnella opetusta internetistä. Voin laulaa hengellisiä lauluja ja olla liikuttunut. Voin käydä ehtoollisella, ja minut on kastettu. Mutta pysynkö kiinni Kristuksessa ja uskossa tekemällä mitään näistä, saatikka jotain mitä ei mainittu? En tietenkään, koska jos pysyisin, silloin saattaisin turvata johonkin, mitä minusta itsestäni löytyy; mitä minä itse teen. Ja onhan seurakunnissa ihmisiä, joiden elämään kuuluu ainakin osa edellä mainituista, mutta he eivät silti ole ikinä kohdanneet Jeesusta pelastavalla tavalla. Jumalassa ja armossa pysyminen kyllä ilmenee noilla mainituilla tavoilla, mutta nimenomaan ilmenee tai todentuu. Kuitenkin pohjimmiltaan asian laita on se, että pysyn Hänessä vain siksi, koska Hän pitää minusta kiinni. Hän on se, joka on minut edeltätuntenut ja edeltämäärännyt uskomaan, sekä kutsunut, että valinnut, ja vanhurskauttanut ja kirkastanut (Room 8:28-30). Hän on uskomme alkaja ja sen täydelliseksi tekijä.
Kaikki tulee Jumalalta, ja meidän tulee luottaa kaikessa yksin Häneen, mutta se ei jätä meitä paikalleen; se ei tee meistä passiivisia. ”Ahkeroikaa”, kirjoittaa Paavali, ”pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.” Pelastuminen merkitsee tässä pelastuksen täyteyden kokemista ja todeksi elämistä ajassa, eli kristityn kasvua hengelliseen täysi-ikäisyyteen. Ja kukapa kristitty ei tätä haluaisi, sillä Kristuksen kaltaisuuteen kasvaminen käy käsi kädessä Jumalan tuntemisessa kasvamisen kanssa! Mutta ei tuo ahkeroiminen ole mahdollista meidän omassa voimassamme. Tahto meillä saattaa kyllä olla, mutta voimaa ei, kuten Paavali Roomalaiskirjeen seitsemännessä valittaa. Miten siis ahkeroimme pelastuaksemme? Emme omassa voimassamme, tai itseemme luottaen, vaan ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen, että tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi” (Fil 2:12-13). Oman rajallisuuden edessä ei siis kannata jäädä passiiviseksi, vaan lähestyä Häntä, joka on Pojassaan lahjoittanut meille kaiken sen, mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan. Hän on se, joka on jo siunannut meitä Pojassaan kaikella hengellisellä siunauksella. Mutta jos horjumme, saamme lähestyä Häntä. Hän muistaa meidät tomuksi ja tietää mitä tekoa olemme. Hän tuntee taistelumme. Voimme rukoilla: ”Herra vaikuta minussa tahtomista ja tekemistä kuten olet luvannutkin vaikuttaa. Itsestäni en tahtoa enkä voimaa tehdä löydä.” Tai voimme myös vedota kyseiseen sanaan lupauksena, rukoillen: ”Etkö olekin luvannut vaikuttaa tahtomista ja tekemistä? Herra, olen pulassa ellet Sinä nyt lupaamallasi tavalla toimi!”
Mutta mitä tulee siis evankeliumiin, ja kaikkeen, niin lopputulema on aina se, että ”Hänen olkoon kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen” (Gal 1:5). Paavali toteaa samoin myös Roomalaiskirjeessä, kysyessään: ”Missä siis on kerskaaminen?” ja vastatessaan: ”se on suljettu pois” (Room 3:27)! ”Sillä Hänestä, ja Hänen kauttansa ja Häneen on kaikki; Hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen” (Room 11:36). Alusta loppuun kaikki on ollut Hänen työtään ja tulee olemaan Hänen työtään! Emme voi kuin kiittää ja ylistää Häntä siitä, mitä Hän on tehnyt ja mitä Hän on luvannut! Aito evankeliumi on siis kaikkea muuta kuin ihmiskeskeinen sanoma. Väärä evankeliumi sen sijaan mahdollistaa sen, että voimme kerskata, sillä se suo meille omat ansiomme ja jopa saattaa sanoa, että Jumalan ei olisi ollut mahdollista pelastaa meitä, ellemme olisi antaneet Hänelle lupaa siihen, ja näin on Jumala kesytetty. Kenties syyte uskovien ylimielisyydestä ja itsensä muita parempana pitämisestä johtuu juuri joistakin uskovista, joilla on vinoutunut käsitys evankeliumista. Miten tärkeää onkaan siis omata raitis käsitys siitä, sillä se vaikuttaa valtavasti siihen, millainen todistuksemme on maailmalle.
Kun evankeliumin totuus on niin kirkas, ja kun evankeliumi; Jeesus Kristus ristiinnaulittuna oli niin selkeästi galatalaisten silmien eteen kuvattu (Gal 3:1), niin Paavali jatkaa: ”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte Hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin” (Gal 1:6). Sana ”äkkiä” tulee kreikan sanasta, joka tarkoittaa nopeasti ja/tai helposti. Paavalin mielestä galatalaisten olisi pitänyt jo tuntea evankeliumi niin perusteellisesti, etteivät he olisi olleet niin helposti vietävissä. Mutta Galatian seurakuntiin kuuluvat eivät olleet ainoita. Myös korintin seurakunnassa oli käynyt samoin. Heille Paavali kirjoitti: ”Sillä jos joku tulee ja saarnaa jotakin toista Jeesusta, kuin sitä, jota me olemme saarnanneet, tai jos te saatte toisen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai toisen evankeliumin, kuin minkä olette vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte” (1Kor 11:4). Korintin seurakunnan tapauksessa he vielä kerskailivat omasta viisaudestaan ja mielekkyydestään suvaitessaan opetusta, joka oli selvässä ristiriidassa apostolien opetuksen kanssa. Paavali jatkaa sarkastiseen sävyyn: ”Tehän suvaitsette, että joku teidät saa saaliiksensa, että joku itsensä korottaa, että joku lyö teitä kasvoihin” (1Kor 11:20).
Harhaopettajien oli siis ollut vaivatonta eksyttää galatalaiset kääntymään Kristuksesta ”pois toisenlaiseen evankeliumiin” (Gal 1:6). Kääntymisestä käytetty kreikan sana on armeija sanastoa, ja tarkoittaa hylkäämistä, luopumista ja oikeastaan karkaamista. Teko ansaitsi sodassa kuolemanrangaistuksen. Galatalaisten kohdalla kyse ei siis ollut mistään pienestä eksymyksestä. Asian vakavuus oli sitä luokkaa, ettei Paavali edes kirjeensä alkusanoissa kohdista sitä ”uskoville” tai ”pyhille” tai ”valituille” kuten järjestään muut kirjeensä. Mutta miksi galatalaiset niin helposti eksyivät? Miksi kukaan uskova ylipäänsä saattaa eksyä? Mieleeni tulee kolme, tai neljä syytä: 1. Kuten aiemmin jo todettu, ihmisluonnolle on tyypillistä olla taipuvainen turvaamaan ja luottamaan itseensä. Se on syntiinlankeemuksen seurauksena meihin tullut tyyppivika. Tämä oli nähtävissä heti syntiinlankeemuksen jälkeen, kun Aadam ja Eeva tekivät itselleen vyöverhot viikunanlehdistä peittääkseen alastomuutensa häpeän. Alastomuuden häpeä on vertauskuvallinen ilmaisu synnistä, kun taas vyöverhot omavanhurskaudesta. 2. Jeesuksen tuomio lainoppineiden eksymyksen syystä oli se, että he eivät tunteneet kirjoituksia eivätkä Jumalan voimaa. En tiedä viittaako jälkimmäinen uudestisyntymiseen vai Jumalan Hengen toimitapoihin. Ehkä niihin molempiin. Kirjoitusten tunteminen liittyy myös siihen, miten suhtautuu Raamattuun kokonaisuudessaan. Pidätkö sitä Jumalan erehtymättömänä Sanana, vai korotatko itsesi Sanan tuomariksi ja rakennat oman leikkaa-liimaa kristillisyyden? 3. Toinen Tessalonikalaiskirje puhuu Jumalan lähettämästä väkevästä eksytyksestä, joka vie mukanaan ne ”jotka kadotukseen joutuvat, sentähden, etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidakseen pelastua” (2Tess 2:20). Rakkaus totuuteen siis varjelee eksymästä. 4. Näemmekö todella, kuinka epätoivoisia ja kadotettuja olisimme omillemme jätettyinä, ilman Jumalan armoa. Näemmekö todella sen, kuinka riippuvaisia olemme Jumalasta? Jos pysymme ristin varjossa; jos Jumala yksin saa olla valokeilassa saamassa kaiken kiitoksen ja kunnian ja ylistyksen, on se suuri suoja ja turva meille.
Karkeasti jakaen voidaan ajatella, että on olemassa kahdenlaista eksymystä tai eksytystä. 1.Sellaista eksytystä, mistä 2Tessalonikalaiskirje puhui, ja joka erottelee jyvät akanoista eli paljastaa sen, kuka todella oli aito uskova, kuka taas vain käännynnäinen. 2.Sellaista eksytystä, minkä Jumala sallii lapselleen ajaksi, opettaakseen tälle jonkun tärkeän läksyn. Pietarin Jeesuksen kieltäminen on tästä hyvä esimerkki. Jeesus sanoi hänelle: ”kun palajat, vahvista veljiäsi.” Jeesus ei siis tule epäonnistumaan Hyvän Paimenen tehtävässään, vaan Hän hakee itsepäisimmänkin pässinpäänsä takaisin aitaukseen, mikäli se sieltä on karannut. ”Minun lampaani kuulevat Minun ääntäni” sanoi Jeesus, ”ja Minä tunnen ne, ja ne seuraavat Minua. Ja Minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä Minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät Minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä Minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh 10:27-30).
Uskon Paavalin uskoneen Galatian seurakunnista jälkimmäistä, koska hämmästeltyään ensin näiden kevytkenkäistä eksymistä, hän jatkaa: ”joka (Jumala) on kutsunut teidät Kristuksen armossa.” Paavali siis uskoi ja toivoi heistä parasta, ja niin tulisi meidänkin uskoa jokaisesta siskostamme ja veljestämme, joka hoipertelee sivuraiteille. Eikä kenenkään tulisi vain passiivisena katsella vierestä jos niin tapahtuu. Samanlainen suhtautuminen löytyy myös Hebrealaiskirjeen kirjoittajalta, joka kohdistaa sanansa niille, jotka Jumalan runsaasta vaikutuksesta huolimatta olivat sen tarpeessa että uskon perustusta käytäisiin uudelleen laskemaan. He eivät olleet tuottaneet minkäänlaista hedelmää, mikä saattaisi tarkoittaa sitä, että he ovat kokonaan vielä uudistamatonta, eli uudestisyntymätöntä maaperää. Hän kirjoittaa: ”Mutta teistä, rakkaat, uskomme sitä, mikä on parempaa ja mikä koituu teille pelastukseksi—vaikka puhummekin näin” (Hebr 6:9).
”Toinen evankeliumi” jonka galatalaiset olivat omaksuneet, ei ”kuitenkaan ole mikään toinen, on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin” (Gal 1:7). Ei ole olemassa mitään toista evankeliumia. Ei ole olemassa kuin yksi tie Isän luo. Ei ole olemassa kuin yksi Pelastaja, vain yksi ja ainoa, joka voi meitä auttaa. Jos joku opettaa, että pelastuakseen tulee uskon lisäksi tehdä tämä tai tuo rituaali tai asia, opettaa hän väärää evankeliumia. Kaikki muuhun kuin Jeesukseen turvaaminen on Hänen sovitustyöhönsä lisäämistä, joka on samaa kuin sen pitäminen ei-riittävänä ja sovitustyön pitäminen riittämättömänä on sen halveksumista. Väärän evankeliumin omaksuminen sai galatalaisissa aikaan hämmennystä. Kreikan sana merkitsee edestakaisin ravistamista, joka kertonee siitä sisimmän tilasta ja rauhattomuudesta, jota galatalaiset saivat hairahduksensa hedelmänä niittää. Tämä kaikki on vastakkaista armolle ja rauhalle, joita Paavali kirjeensä alussa galatalaisille toivotti.
Jos siis yritän perustaa elämääni edes vähän itseeni, edes omaan uskooni, niin silloin oletan itse olevani riittävä ja etsin samalla rauhaa itsestäni. Mutta levoton on sydämemme kunnes se löytää levon Jumalassa ja Hänen valmistamassaan sovituksessa. Mutta jos olemme täysin epätoivoisia itsestämme; jos laki on saanut meidät kuolettaa, ollakseen kasvattajamme Kristukseen ja nyt katsomme yksin Häneen, niin ”Hän on meidän rauhamme” (Ef 2:14).
Jeremia kirjoittaa: ”Näin sanoo Herra: Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ja tekee lihan käsivarreksensa ja jonka sydän luopuu Herrasta. Hän jää alastomaksi arolle eikä näe mitään onnea tulevan; hän asuu poudan polttamissa paikoissa erämaassa, asumattomassa suolamaassa. Siunattu on se mies, joka turvaa Herraan, jonka turvana Herra on. Hän on kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen; helteen tuloa se ei peljästy, vaan sen lehvä on vihanta, ei poutavuonnakaan sillä ole huolta, eikä se herkeä hedelmää tekemästä” (Jer 17:5-8).
On iankaikkisella tavalla tärkeää, että osumme oikeaan siinä, mikä on evankeliumi, eli: kuka ja millainen on Jumala? Mikä on ihminen ja mikä hänen langennut tilansa? Mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet auttaa itseään? Mikä on Jumalan ratkaisu ongelmaamme, nimittäin Häneen itseensä, kuten Daavid itkee: ”Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa Sinun silmissäsi” (Ps 51:6). Mitä Jumala siis on tehnyt Kristuksessa, ja mikä on oikea vastaus tuohon tekoon meidän puoleltamme ja mitkä tuon vastauksen hedelmät? Aamen.