Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Hengellinen sokeus ja uskossa näkeminen

2. Korinttilaiskirje · Synti, Hengellinen sokeus, Uskossa näkeminen

”Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, Hänen, joka on Jumalan kuva” (2Kor 4:3-4).

Mikä on evankeliumi? Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali tiivistää: ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että Hänet haudattiin ja että Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan” (1Kor 15:3-4). Evankeliumi on siis ilosanoma siitä, että se rangaistus, jonka minä olisin ansainnut, ja jota minä olisin iankaikkisuuden kärsinyt Helvetissä, olikin Jeesuksen harteilla — että minulla olisi rauha; pysyvä ja kestävä rauha. Jeesus siis ristillä otti minun paikkani. Hänen sijaiskuolemansa oli täydellinen uhri, joka kelpasi Jumalalle ja tyydytti Jumalan vanhurskaan vihan. Jeesuksen uhrikuoleman perusteella on nyt täysi anteeksianto saavuttanut minut. Hänen ylösnousemuksensa perusteella minut on julistettu vanhurskaaksi Jumalan edessä. Minut on kätketty Kristukseen, Hänen vanhurskauteensa. Hänen vanhurskautensa on luettu minun hyväkseni. Vaikka elämäni pyhitys onkin vielä pahasti kesken, olen asemaltani jo täysin vanhurskas, eli Jumalalle kelpaava, uskon kautta. Koska uskoontulossa minut on yhdistetty Jeesukseen — niin Hänen kuolemaansa kuin ylösnousemukseensakin — on minut myös jo nyt sisällisesti ylösnostettu uuteen elämään Hengessä, muttei vielä ruumiillisesti. Tämän uuden elämän keskiössä on Jumalan tunteminen, Hänelle eläminen ja Hänen palvominen.

Evankeliumi on sanoma, joka lähtee liikkeelle Jumalasta, kaiken Luojasta. Kuka ja millainen on Jumala? Tätä seuraa syntiinlankeemus, jonka seurauksena kaikki ovat kuolleet Aadamissa ja siksi myös ”kaikki ovat syntiä tehneet” (Room 3:23). Raamattu on tässä selkeä: kun Aadam lankesi, lankesi koko ihmissuku hänen kanssaan. Koska Jumala on pyhä ja vanhurskas, ei Hän jätä syntiä rankaisematta. Jos Hän jättäisi, Hän samalla kieltäisi itsensä, ja sitä Hän ei saata tehdä. Jumala ei voi lakata olemasta se, kuka Hän on. Kerran meidän pitää tehdä Hänelle tili itsestämme, ja syntisiä kun olemme, olemme auttamattomasti hukassa. Itse emme voi itseämme auttaa tai pelastaa. Ainoastaan Jumala voi sen tehdä ja juuri Hän on synteihimme vihastunut. Mikä siis neuvoksi? Näyttämö voisi olla seuraavanlainen. Pieni rikollisten joukko on tehnyt kapinan, ja jotenkin onnistunut valloittamaan hyvän kuninkaan kaupungin. Nyt tuo hyvä kuningas on tulossa täysin ylivoimaisena valloittamaan kaupunkiansa takaisin. Kapinallisilla ei ole pienintäkään toivoa. Kapinalliset tietävät, että ovat tehneet sellaisia asioita, että ovat saaneet kuninkaan vihastumaan palavasti heihin. He eivät osaa odottaa armoa, sillä he ansaitsisivat tuomion teoistaan. Kuinka ihmeellistä sitten onkaan, kun sanansaattaja saapuu kaupungin portille lukemaan rauhan ja antautumisen tarjousta. Tuhlaajapojat saavat palata takaisin. Kuinka ihmeellistä onkaan se, että Jumala, vailla mitään velvoitetta, vieläpä syvästi loukattuna rikoksillamme, antoi silti ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan perisi iankaikkisen elämän. Tätä on Kristuksen kirkkauden evankeliumi! Evankeliumi on kirkkaana loistava valo!

Kysymyksemme kuuluu: mikseivät kaikki tuota evankeliumin kirkkautta näe? Vika ei ole evankeliumissa tai sen kirkkaudessa, ja siksi Paavali kirjoittaakin, ettei Jumalan Sanaa tule väärentää tai lieventää, niin että siitä tulisi inhimillisesti vetovoimaisempi tai vähemmän ihmisen ylpeyttä loukkaava sanoma (2Kor 4:2). Kun puhumme synnistä, joudumme pahasti harhaan, jos miellämme sen vain tietyiksi pahoiksi teoiksi. Teot ovat ainoastaan hedelmä tai oire siitä, mitä on sydämessä. Ongelma ei myöskään ole vain ajatusten tasolla. Todellinen ongelma on syntiinlangennut luonto, josta Hesekiel puhuu vertauskuvallisesti kivisydämenä. Tuo langennut tila, ihmisen turmeltuneisuus synnin tähden ilmenee myös hengellisenä sokeutena. Kohti kadotusta kulkevien silmät ovat luonnostaan peitetyt Kristuksen kirkkauden evankeliumilta ja Jumalan asioilta. Tuohon luonnolliseen sokeuden tilaan yhdistyy vielä saatanan vaikuttama hengellinen sokeus, niin kuin luimme toisesta korinttolaiskirjeestä: ”Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, Hänen, joka on Jumalan kuva” (2Kor 4:3-4).

Tämä oli syynä myös sille, että Jeesus ruokkimisihmeen jälkeen sanoi epäuskoisille juutalaisille: ”te olette nähneet Minut, ettekä kuitenkaan usko” (Joh 6:36). Tässä toteutuu se, että ”näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.” Mitä juutalaiset sitten näkivät Jeesuksessa? Jeesus sanoi: ”ette te Minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi” (Joh 6:26). Tunnustekojen tarkoitus oli osoittaa, että Jeesus todella oli luvattu Messias ja maailman vapahtaja, joka oli tullut maailmaan, kuten Jumala ammoisista ajoista asti oli luvannut. Tätä ei nähty, mutta sen sijaan nähtiin mahdollisuus ajalliseen hyötyyn, ruokaan, ja ehkäpä jopa Rooman valtakunnan miehityksen alta vapautumiseen.

Johanneksen evankeliumin kuudes luku puhuu kahdenlaisesta näkemisestä. Jumalaton ihminen ei luonnostaan näe Jumalan kirkkautta. Jeesus sanoi: ”Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän”, mutta Jeesus puhui uskossa näkemisestä. Jotkut näkivät Jeesuksen riivattuna. Hänen perheensä näki Hänet poissa tolaltaan olevana, huostaanoton tarpeessa. Herodes näki Jeesuksen mahdollisuutena nähdä jokin ihme. Jotkut näkevät Jeesuksen vain suurena opettajana. Joku näkee evankeliumin saarnassa vain puhetaidon. Joku näkee kirkossa vain hienot maalaukset ja rakenteet, vieläpä vaikuttuu tunnelmasta, liikuttuu laulujen kauneudesta, muttei näe niissä Jumalan kirkkautta, tai, pahimmassa tapauksessa erehtyy pitämään noita luonnollisia tunteita Jumalan läsnäolona. Tällainen on ihmisen syntiinlangennut tila.

Mitä siis tulisi tehdä? Tulisiko houkutella ihmisiä seurakuntiin lihallisin keinoin? Tulisiko tarjota viihdettä? Ei tietenkään! Jeesus sanoi: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt”  (Joh 6:29) , ”kaikki, minkä Isä antaa Minulle, tulee Minun tyköni; ja sitä, joka Minun tyköni tulee, Minä en heitä ulos” (Joh 6:37) , ”sillä Minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo Häneen, on iankaikkinen elämä: ja Minä herätän hänet viimeisenä päivänä” (Joh 6:40) , ”ei kukaan voi tulla Minun tyköni, ellei Isä, joka Minut on lähettänyt, häntä vedä; ja Minä herätän hänet viimeisenä päivänä” (Joh 6:44). Nikodeemukselle Jeesus sanoi, ettei kukaan voi nähdä Jumalan valtakuntaa, saati päästä sinne sisälle, ellei hän ensin synny uudesti ylhäältä.

Toteamme siis, että ellei Jumala anna uskoa, on mahdotonta uskoa. Ellei Jumala avaa silmiä, on mahdotonta todella nähdä. Jos Jumala ei vedä, on mahdotonta Hänen luoksensa tulla. Jos Jumala ei uudestisynnytä, on mahdotonta päästä sisälle Hänen valtakuntaansa. Tästä syystä me rukoilemme, että Jumala pelastaisi, että Jumala avaisi silmät, että Jumala vetäisi; tai että Jumala antaisi herätyksen kaupunkiimme. Mutta miten tämä kaikki tapahtuu? Evankeliumin julistuksen kautta. Evankeliumi on se väline, jota Jumala käyttää tehdessään hengellisesti kuolleista hengellisesti eläviä. ”Sillä jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu! Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa” (Room 10: 13-14)? Evankeliumin julistus on uskottu meille.

Mitä tämä kaikki puhuu minulle? Ensinnäkin: minulla ei ole sellaista uskoa, joka ei olisi 100% Jumalan lahja. Usko ei ole minusta itsestäni lähtöisin. Se ei ole jokin luonnollinen ominaisuuteni. Jumala on uskoni alkaja sekä sen täydelliseksi tekijä. En voi etsiä vahvistusta uskolleni mistään muualta, kuin Jumalalta. Jos koen uskoni olevan heikko, en saa jäädä tuijottamaan itseäni. Minun tulee huutaa Jumalaa avukseni, sillä Hän on ainoa, joka voi auttaa. Jos taas en vielä usko, en voi kuin mennä itseeni, tunnustaa että olen tehnyt syntiä, ja kääntyä Jumalan puoleen armoa anoen. En voi kuin nöyrtyä ja anoa: pelasta minut; pelasta minut sentähden, että Jeesus otti paikkani ristillä, Jeesus kantoi vihasi edestäni, Jeesus on osoitus rakkaudestasi. Anna anteeksi ja pelastathan minutkin.

Toiseksi: se, että aikanani tulin Jeesuksen luokse, oli oikeastaan sitä, että Hän tuli minun luokseni. Hän tuli etsimään kadotettuja syntisiä ja löysi minut. Uskoontulohetkelläni en ehkä tätä ymmärtänyt, mutta se oli totuus kaiken taustalla. Minä en valinnut Häntä, vaan Hän valitsi minut. Minä en ensin etsinyt Häntä, vaan Hän minua. Jos Hän ei olisi minua puoleensa vetänyt, ja synnyttänyt halua totella, en olisi tullut. Syntiinlangennut tilani oli sellainen, että luonnostani en voinut ottaa vastaan Jumalaa. ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti” (1Kor 2:14). Mitä Jumala siis näki minussa, kun Hän valitsi minut pelastaa? Muita jalomman luonteen? Palan savea, joka oli taipuvaisempi uskomaan kuin toinen pala? Nämä ovat ehdottoman vääriä vastauksia. Jumala ei nähnyt minussa muuta kuin kadotetun syntisen. Tässä mielessä koko ihmiskunta on samalla viivalla Jumalan edessä. Ainut ero on se, että osa on armahdettuja syntisiä, loppujen ollessa armon ulkopuolella. Miksi Jumala pelastaa?  Yksin suuren rakkautensa ja armonsa tähden, oman nimensä kunniaksi ja kirkkaudeksi (kts. mm. Hes 36:22). Toisaalla taas sanotaan: ”Iankaikkisella rakkaudella Minä olen sinua rakastanut, sentähden olen vetänyt sinua puoleeni armosta.”

Kolmanneksi, Jumala kutsuu meitä olemaan uskollisia Hänen Sanalleen siinä, kun kerromme evankeliumia. Jos esimerkiksi jätämme mainitsematta helvetin ja Jumalan vihan, ei se tee evankeliumista vaikuttavampaa, pikemminkin päinvastoin! Vapauttavaa tässä on se, että emme itse ole vastuussa kenenkään kääntymisestä. Meidän osamme on todistaa. Jumalan vallassa on armahtaa tai paaduttaa, murtaa tai kovettaa. Hän on pelastaja, me sanansaattajia.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).