Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Kuolemasta elämään

Efesolaiskirje · Ef 2, Elämä, Elämän päämäärä, Hengellinen kuolema, Jumalan rakkaus, Todellinen elämä, Totinen viinipuu, Tuhlaajapoika, Yhdistetty Jeesukseen, Yhtä Jeesuksen kanssa, Ylösnousemustoivo

Efesolaiskirjeen toinen luku alkaa sanoin: ”Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät..”  Mutta mitä tarkoittaa olla elossa? Miksi me olemme olemassa? Moni asia kantaa maailmassa yltäkylläisen elämän nimeä, mutta mitä Raamattu kutsuu todelliseksi elämäksi?

Paavali lähestyy asiaa vastakkainasettelun kautta, kuvaten ensin, mitä on olla hengellisen kuoleman tilassa. Hän jatkaa: Te ”olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin..”

Todellisen elämän vastakohta, hengellinen kuolema ilmenee siis synnin orjuutena, syntiin ja vääryyteen mielistymisenä. Hengellinen kuolema on sekä luonnollista, että yliluonnollista, saatanan vaikuttamaa sokeutta Jumalan kirkkaudelle. Se on sydämen sidottu, pimentynyt tila, jossa se, mitä Raamattu kutsuu valkeudeksi, näyttää vihattavalta, ja se, mitä Raamattu kutsuu pimeydeksi, houkuttelevalta. Hengellinen kuolema on halua olla riippumaton Jumalasta. Se on halua olla itse itselleen jumala ja siten itse määrittää mikä on hyvää, mikä pahaa.

Hengellinen kuolema on siis eroa ja osattomuutta Jumalasta. Ja kuitenkin, Jumala on ainoa, jolla on elämä itsessään. Hänen elämänsä ja ikuinen olemuksensa ei ole kestään eikä mistään riippuvainen. Me taas olemme luotuina niin äärettömän riippuvaisia muista luoduista, kuten hapesta, vedestä ja auringosta. Yli kaiken luodun me kuitenkin olemme riippuvaisia Jumalasta, kaiken Luojasta ja ylläpitäjästä. Kaikki elämä ja olemassa olo on Hänen antamaa lahjaa. Kuinka meidän tulisikaan siis kiittää ja ylistää Häntä elämästämme!

Johannes kirjoittaa Jeesuksesta: ”Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus” (Joh 1:4). Kun siis Jumala tekee synteihin kuolleen ihmisen eläväksi, ei Hän johdata tätä johonkin passiiviseen tyhjiöön, jossa synnin tekeminen korvautuu synnistä pidättäytymisellä. Hän ei johda paremmasta huonompaan; yltäkylläisemmästä köyhempään! Ei, vaan Hän johtaa kuolemasta elämään kun Hän ylösnostaa uuteen elämään, aivan kuten Hän Jeesuksenkin kuolleista herätti.

Todellista, sisimpämme täysin tyydyttävää elämää ei siis ole vain vapaus synnistä, vaan Jeesuksen kasvojen valkeuden ja kirkkauden katseleminen, jolle olemme sokeat ilman uudestisyntymisen ihmettä. Juuri tuota sokeutta tarkoittaa Room 3:23 kuvaama Jumalan kirkkautta vailla oleminen.

Ensimmäisistä kolmesta jakeesta on vielä todettava että Jumalan tahto on ensisijaisesti tehdä meidät eläviksi, mutta heti sen perään myös opettaa meitä ymmärtämään, mitä todella tapahtui, kun tulimme uskoon, jotta voisimme jakeen neljä sanoin ihmetellen todeta: ”mutta Jumala”. Miten suurta onkaan Hänen laupeutensa, miten rikas Hän onkaan armossaan, miten käsittämättömän suurta onkaan Hänen rakkautensa! Antakoon siis Jumala meille viisauden ja ilmestyksen Hengen Hänen tuntemisessaan ja valaiskoon Hän sydäntemme silmän, että tietäisimme, mikä on se toivo, johon Hän on meidät kutsunut, kuinka suuri Hänen perintönsä kirkkaus Hänen pyhissään, ja mikä Hänen voimansa ylenpalttinen suuruus meitä kohtaan, jotka uskomme (Ef 1:17-19).

”Mutta Jumala..” Miten suuri onkaan kontrasti sen välillä, mitä me synteihimme kuolleina kapinallisina olisimme ansainneet ja mitä Jumala meille Pojassaan antaa! Miten suuresti eroaakaan hengellisen kuoleman tila elämästä Jumalan yhteydessä! Paavalinkin täytyy vielä uudestaan jakeessa viisi todeta, että Jumala ”on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa..”

”Mutta Jumala..” Mutta miksi? Miksi Hän on tehnyt eläviksi meidät, jotka nyt turvaamme Kristukseen? Neljäs jae antaa kirkkaan ja selkeän vastauksen, jota meidän kuitenkin on niin vaikea käsittää! Se ei sano, että Jumala olisi valinnut meidät pelastukseen ennaltanähdyn uskon tähden, tai minkään muunkaan meissä olevan tai meistä löytyvän tähden. Jumala valitsi, pelasti ja teki meidät eläviksi yksin ”suuren rakkautensa tähden, jolla Hän on meitä rakastanut.”

Jae neljä päättyy imperfektiin ”on rakastanut.” Jumala suuri rakkaus ei siis missään muualla niin kirkkaana loista, kuin Jeesuksen kasvoilla tämän riippuessa ristillä. En tiedä voiko sanaa ”NIIN” ikinä korostaa tarpeeksi pienoisevankeliumissa. ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut..” Niin suuri on Hänen rakkautensa, että ”Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:16). Mistä sinä etsit varmuutta tai merkkiä Hänen rakkaudestaan, kun taivas ylläsi on synkkien pilvien peitossa? Mihin rauhasi perustuu? Minkä varaan asetat elämäsi?

Miten ihmeellistä onkaan oppia tuntemaan Jumalan tahtoa. Vaikka syntiemme tähden Hänen vihansa olikin noussut, kuin myrsky Joonan pakopurtta vastaan; vaikka Hänellä olikin kaikki syy rangaista ja tuomita, Hän kuitenkin pelasti meidät, jotka nyt Jeesukseen uskomme. Mutta mikäli Jumala ei sekä rankaisisi, että pelastaisi, ei Hänen tahtonsa täysin toteutuisi! Niinpä Jeesuksessa Jumalan tahto täysin toteutuu, koska Jeesus ilmestyi maailmaan sekä sijaiskärsijäksi että pelastajaksi. Kaiken ratkaiseva kysymys siis on, olenko minä Kristuksessa? Jos olen, saan olla kuin vertauksen lammas, Jeesuksen oikealla puolella, ja kaikki, mitä Jumalassa on, on minun puolellani. Jos taas en ole Kristuksessa, olen kuin vertauksen vuohi Jeesuksen vasemmalla puolella, ja kaikki Jumalassa on minua vastaan (kts. Matt 25:31-46).

Jakeen viisi sanoja ”eläviksi Kristuksen kanssa” siis tuskin voi liikaa korostaa. Olin kuollut, mutta Hän tuli, ja otti kuolemani! Jae viisi sisältää myös viittauksen tuhlaajapoikavertaukseen. Siinä tuhlaajapojan palattua kotiin tämän isä toteaa: ”tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt” (Luuk 15:24).

Jos siis todellinen elämää on yhteyttä Jumalaan ja Hänen lähellään olemista, tulee synnin mielettömyys ja kauheus esiin siinä, miten tuhlaajapoika suhtautui isäänsä. Synti ja irstas elämä näyttivät hänestä isän yhteydessä elämistä houkuttelevammalta ja paremmalta. Vanhemmalle pojalle myöhemmin sanotut sanat olivat totta myös nuoremman pojan elämässä; myös hän oli varmasti monen monta kertaa kuullut nuo ihanat sanat: ”Poikani, sinä olet aina minun tykönäni, ja kaikki, mikä on minun omaani, on sinun” (Luuk 15:31). Näiden  sanojen ja niiden sisällön on täytynyt kuitenkin olla nuoremmalle pojalle kuin ilmaa hänen vaatiessa osuuttaan perinnöstä ja matkustaessaan kauas pois vieraalle maalle, niin etäälle isästään, että jos mahdollista, unohtaisi muistonkin hänestä. Synti siis on sokeutta niille rikkauksille, mitä Jumalassa on. Synnin täyttämät ja sokaisemat silmät eivät voi nähdä Jumalan kirkkautta. Synti on Jumalasta pois kääntymistä ja minkä tahansa asian tai ihmisen pitämistä Jumalaa parempana, tavoiteltavampana ja rakastettavampana. Synti on palkohedelmien rakastamista Jumalan kustannuksella. Synti on elämän vihaamista ja kuoleman rakastamista. Se, joka ei ole Jeesuksessa, on kuollut synteihinsä ja rikoksiinsa.

Me olimme kuolleita rikoksiimme. Olimme kuin tuhlaajapoika kaiken tuhlanneena ja menettäneenä, likaisena, haisevana ja nälkäisenä kaukana vieraalla maalla. Mutta Jumala teki meidät eläviksi Kristuksen kanssa—armosta me olemme pelastetut! Saimme vaihtaa oman vanhurskautemme likaiset ja saastaiset rätit Kristuksen vanhurskauden valkeisiin vaatteisiin. Saimme tuhlaajapojan tavoin sormuksen sormeemme merkiksi lapseudesta ja siitä, että saamme olla tulevan hyvän perillisiä. Saimme kengät jalkoihimme sen merkiksi, ettemme enää ole orjia, vaan vapaat, sillä Jeesus todella tekee vapaaksi synnin orjuudesta. Tämä kaikki siunaus johtaa meidät suurimpaan hyvään, jota tuhlaajapoikavertauksessa isän juhlapöytä symboloi. Se johtaa meidät yhteyteen Isän kanssa.

Olimme kuin kuiva, kauan sitten kuollut oksa maassa lojumassa. Mutta Hän löysi meidät, nosti ylös, ja oksasti totiseen viinipuuhun, nimittäin Jeesukseen ja niin Hänen elämänsä syöksähti meihin ja me virkosimme eloon. Merkille pantavaa on, että oksan elämä on täydellisen riippuvainen sen pysymisestä oksastettuna. Miten ihmeellistä onkaan olla yhdistetty Häneen. ”Yhdessä Hänen kanssaan” on Jumala meidät herättänyt ja uuteen elämään ylösnostanut. Aivan kuten Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, on Hän—kun Jeesukseen turvasimme—meidätkin nostanut hengellisestä kuolemasta todelliseen elämään ”ja asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa osoittaaksensa tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa” (Ef 2:6-7). Näitä sanoja tuskin voi liikaa maistella: Jumala pelasti minut ja teki eläväksi yhdistämällä minut Jeesukseen, osoittaaksensa tulevina maailmanaikoina minulle armonsa mittaamatonta rikkautta ja ylenpalttista runsautta! Hänen kasvojensa edessä todella on iankaikkinen ilo! Hän on niin hyvä!

Mutta miten tärkeää meidän onkaan muistaa, että armosta me olemme pelastetut (Ef 2:5). Emme ole sen parempia kuin kukaan muukaan! ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, että itsenne kautta—se on Jumalan lahja—ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef 2:8-9). Kahdeksannessa jakeessa ei sanottu: armosta te tulette pelastumaan, vaan, että ”armosta te olette pelastetut”. Pelastus ei siis ole jotakin, mikä saavutettaisiin asteittain tai johon voisi ikään kuin kasvaa sisälle. Sillä hetkellä kun aloin uskomaan Jeesukseen pelastajanani ja Herranani, julisti Jumala minut—ei osittain, vaan—täysin vanhurskaaksi ja yhdisti minut Kristukseen. Hän pelasti minut kokonaan. Jos siis olen turvannut, ja yhä turvaan Jeesukseen, olen täysin pelastettu, vaikka yhä kamppailisinkin alemman luontoni ja ylpeyteni kanssa. Toki en vielä ajassa saavuta tuon pelastuksen täyteyttä.

Kahdeksas jae esittää ”uskon kautta” pelastumisen sen vastakohdaksi, mitä ”itsen kautta” voin saavuttaa. Uskon kautta on siis tyystin jotain muuta kuin itseni kautta. Usko ei ole lähtöisin minusta itsestäni. Se ei ole oma valintani turvata Jeesukseen, vaikka usko tämän saakin aikaan. Usko on Jumalan lahja. Usko on hengellisen elämän tila, johon Jumala minut epäuskosta pelasti. Jos jokin minusta itsestäni lähtöisin oleva vaikuttaisi pelastumisekseni, ei se enää olisikaan Jumalan lahja, vaan omaa ansiotani, mikä on armon eli Jumalan ansaitsemattoman suosiollisuuden vastakohta. Mutta pelastuksen asia on sellainen, ettei kukaan voi kerskata.

Emme siis pelastu tekojemme kautta, ”sillä me olemme Hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa..” (Ef 2:10). Totta on, että Sanallaan Jumala loi kaiken, mutta en usko tämän viittaavan siihen, vaan uuteen luomukseen Jeesuksessa. Siispä kaikki tekomme, mitä voidaan hyviksi kutsua, ovat ainoastaan seurausta siitä, että meidät oksastettiin Jeesukseen, eivät syy tuolle oksastamiselle. Emme voi kuin kiittää. Syynä kaikelle tälle  on Jumalan suuri ja muuttumaton rakkaus! Toki uskosta osatonkin siis kykenee hyviin tekoihin, mutta hyvillä töillä tässä tarkoitetaankin Jumalalle kelpaavia ja otollisia tekoja, sillä ”ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hebr 11:6).

 

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).