Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Ensimmäisen Timoteuskirjeen ensimmäinen luku

Evankeliumi, 1Tim1, Jumalan armotalous, Opettaminen, Terve oppi, Turha mietiskely, Vieraat opit

Alkutervehdyksen jälkeen aloittaa Paavali ensimmäisen kirjeensä Timoteukselle seuraavasti:

”Niin kuin minä Makedoniaan lähtiessäni kehoitin sinua jäämään Efesoon, käskeäksesi eräitä kavahtamaan, etteivät vieraita oppeja opettaisi eivätkä puuttuisi taruihin ja loppumattomiin sukuluetteloihin, jotka pikemmin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon, niin kehoitan nytkin” (1Tim 1:3-4).

Vieras oppi tässä ei tarkoita ensisijaisesti Timoteukselle tai meille jollekulle vierasta oppia, vaan sellaista, mikä on Raamatun terveelle opille vieras; oppia, joka ei ole Raamatun Hengen mukainen ja siten jossakin kohtaa ristiriidassa sen sanoman kanssa. Se, että mainitaan tarut ja loppumattomat sukuluettelot, kertoo erään tunnusmerkin niistä, mitkä ovat vieraita oppeja: ne eivät perustu Raamattuun. Ne ovat oppeja, joita ei voida varmaksi Raamatulla perustella. Kuten toisaalla kirjoitettu: ”Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.”

Kielen varassa on elämä ja kuolema, ja niinpä on hyvin merkityksellistä se, mitä me huulillamme puhumme, mitä opetamme. Erityisesti opettajan armoituksen saaneiden, mutta myös jokaisen Jeesuksen oman olisi hyvä pysähtyä aina hetkeksi, ennen kuin ryhtyy opettamaan, ja kysyä itseltään: miten tämä edistää Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon, vai edistääkö tämä pikemminkin turhaa mietiskelyä? Meidän on myös hyvä muistaa, että luonnolliselle ihmisellemme tarut, loppumattomat sukuluettelot, legendat, myytit ynnä muu sellainen, näyttäytyvät helposti houkuttelevimmilta, kuin oppi Jumalan armotaloudesta, eli evankeliumin sanoma.

Edellisestä voimme oppia ainakin sen, ettei meidän tule antaa aikaa eikä arvoa sellaiselle, joka johtaisi meitä vain turhiin jaaritteluihin ja turhan mietiskelemiseen. Sellaisella meidän ei tule ruokkia itseämme.

Paavali jatkaa: ”Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta” (1Tim 1:5).

Todellinen rakkaus ohjaa aina antamaan parasta, ja parasta, mitä kenelläkään uskovalla on antaa, on ”autuaan Jumalan kirkkauden evankeliumi” (1Tim 1:11). Sentähden ei kukaan uskova voi puhtaalla sydämellä, hyvällä omallatunnolla ja vilpittömään uskoon perustautuen johtaa toista vieraiden oppien pariin ja turhiin jaarituksiin. Mikäli taas haluamme säilyttää edellä mainitut kolme hyvettä, on meidän hyvä pysyä ”Jumalan kirkkauden evankeliumissa,” ja koetella kaikki sillä, johtaako se meitä nimenomaan evankeliumin äärelle. Sanan terveen opin rinnalla kaikki muu on turhaa jaaritusta, eikä mikään muu voi perustua uskoon—mikä oli yksi kriteerimme—sillä ainoastaan Sanasta sanotaan, että sen julistamisen kautta uskoa voi syntyä tai jo syntynyt usko vahvistua. Mikään muu ei terveelle uskolle voi ruuaksi kelvata.

Paavali varoittaa, että ”muutamat ovat hairahtuneet niistä (puhtaasta sydämenasenteesta, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta) pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät” (1Tim 1:6-7). Tämä varoitus antaa ymmärtää, että joidenkin poispoikkeaminen ei niinkään ole ollut tahallista, kuin puoliksi tahatonta. Vanhassa sanonnassa pikkurillin antamisesta on vinha perä. Kompromissit voivat olla hyvin vaarallisia, vaikkakin ne monesti voivat järkeviltä ratkaisuilta vaikuttaa.

Seitsemännessä jakeessa nuhdellaan joitain opettajia siitä, etteivät nämä ole tulleet tuntemaan lain tarkoitusta, eli vastausta kysymykseen: miksi Jumala antoi lain? Vaikka puhuja olisikin sydämeltään hyvin vilpitön ja hyvää tarkoittava, ei hän todella voi ymärtää, mitä puhuu ja minkä varmaksi väittää, jos yrittääkin puhua evankeliumista, muttei ymmärrä lain tehtävää ja tarkoitusta. Laki nimittäin on kasvattaja Kristukseen, sillä sen kautta tulee synnintunto. Laki on kuin diagnoosi hengellisen kuolemamme sairauteen, eli syntiseen tilaamme. Diagnoosin kuuleminen on välttämätön hoidon pariin hakeutumista varten. Se on myös välttämätön onnistuneen hoidon kannalta. Diagnoosi ei kuitenkaan ole itse hoito ja tämä tulee pitää mielessä, kun sanotaan että ”laki on hyvä, kun sitä lain mukaisesti käytetään ja tiedetään, ettei lakia ole pantu vanhurskaalle..” (1Tim 1:8-9). Jokaisen laittoman ja niskoittelevan, jumalattoman ja syntisen, epähurskaan ja epäpyhän, isänsä tappajan ja äitinsä tappajan (huomaa, että Jeesus opetti, että se joka vihaa, on jo sydämessään murhannut), murhamiehen, haureellisen, homoseksuaalisuuden harjoittajan, ihmiskauppiaan, valhettelijan, valapattoisen, ja jokaisen syntisen täytyy saada kuulla Jumalan Sanan diagnoosi heistä, eli se, että he ovat syntisiä ja tervettä oppia vastaan (jakeet 9-10). Vasta sen jälkeen voi evankeliumi olla mielekäs.

Evankeliumin kertominen ei kuitenkaan ole helppo tehtävä; synnin kohtaaminen totuudella on todella vaikeaa, etenkin jos katsomme ulkokuoreen ja annamme sen meitä pettää, tai jos pelkäämme oman maineemme, suosiomme tai ihmiskunnian puolesta.

Paavali hyvällä syyllä siis jatkaa seuraavasti, jotta me voisimme rohkaistua: ”Minä kiitän Häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että Hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän” (1Tim 1:12-13). Niin kuin Paavali kiitti Jumalaa, että Hän oli tälle tarvittavan voiman antanut ja tehtävän suorittamiseen kykeneväksi tehnyt, niin voimme mekin hyvällä syyllä kiittää Jumalaa siitä, että Hän haluaa meidätkin varustaa. Rohkeutta voimme myös saada siitä, että muistamme, kuinka syvästä suosta Jumala aikanaan meidät nosti, sillä emme me toki ole yhtään muita parempia.

Mutta mitä tarkoittaa, että Jumala katsoi Paavalin uskolliseksi, joka siis näyttää perusteelta sille, että Jumala oli asettanut hänet palvelukseensa? Uskoisin, että tässä ei tarkoiteta mihinkään ulkoisiin tekoihin perustuvaa uskollisuutta, vaan pikemminkin jotain sisimmästä löytyvää. Sisimpämme voi olla uskollinen ja tekomme yht’aikaa hyvin horjuvat. Jakeiden kolme ja neljä valossa voisi uskollisuuden ajatella myös tässä viittavan uskollisuuteen nimenomaan siinä, ettei opeta vieraita oppeja tai poikkea turhiin jaarituksiin tai turhiin mietiskelyihin, vaan uskollisesti pysyy evankeliumin sanassa.

Entinen pilkkaaja ja seurakunnan vainooja jatkaa: ”Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa” (1Tim 1:13-14). On nöyränä todettava ja Jumalaa kiitettävä, että kaikki uskollisuutemme on lopultakin vain ja ainoastaan Hänen armonsa vaikutusta. Me emme ole ansioituneita, emmekä yritäkään ansioitua, vaan perustaudumme uskoon, ja sentähden se on uskosta, että se olisi armosta. Kenelläkään ei ole varaa ylpeillä!

Mutta miten ylen runsas onkaan Herramme armo, ei ainoastaan siinä, että Hän meidät pelasti, vaan myös siinä, miten tuo armo meitä kasvattaa ja miten Jumala sen kautta meissä vaikuttaa uskoa ja rakkautta, jotka meille tulevat Jeesuksen Kristuksen kautta! Jos jossakin kohden olemme tarvitsevia, voimme kaikella luottamuksella ja rohkeudella vedota Hänen uskolliseen armoonsa; jos Hän kerran ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi Hänet alttiiksi edestämme, niin eikö Hän sitten lahjoittaisi meille kaikkea muutakin Jeesuksen ohella!?

Vielä Paavali terottaa sitä, että mikäli haluaa olla varma siitä, että oma opetus on raitista ja edistää Jumalan armotaloutta, tulee silloin pitäytyä evankeliumiin, jonka lopputuleman Paavali seuraavassa jakeessa hienosti esittää: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin” (1Tim 1:15). Varma ja terve lähtökohta kaikelle toiminnalle on sydämen vakuuttuminen juuri tästä, eli siitä, mikä oli oma diagnoosini, josta sitten voikin johdattua ihmettelemään ja ihastelemaan Jumalan valmistamaa ihmeellistä lääkettä ja hoitokeinoa eli Jeesuksen Kristuksen, viattoman uhrikaritsan verta. Hänen veressään on meille syntien anteeksisaaminen. Hänen verellään puhtaaksi pestyinä ei päällämme enää ole pisaraakaan kadotustuomiosta! Hänen verensä riittää, vaikka olenkin syntisistä suurin!

”Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan Häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi” (1Tim 1:16). Tämä, ja jae 13 yhdessä ohjaavat meitä jakamaan omaa todistustamme. On varsin tervehdyttävää ja toisia uskovia rohkaisevaa yhteisissä kokoontumisissa jakaa todistuksia elämästämme; siitä, kuinka suuria syntisiä olimme, mutta miten pitkämielinen olikaan Jumala meitä kohtaan kaiken aikaa syntiämme kärsiessään ja meitä parannukseen houkutellessaan. Miten ylenpalttisen runsas olikaan Herramme armo meidän kohdallamme ja yhä on, vaikka jakeissa 9-10 luetellut synnit ja niiden johdannaiset kaikki olisivat olleet hallitsevia elämässämme! Kaiken tuon vanhan, likaisen ja inhottavan olemme nyt Jeesuksen tähden saaneet vaihtaa uskoon ja rakkauteen! Likaisen sydämen tilalle olemme saaneet puhtaan sydämen. Huonon ja syyllisen omantunnon tilalle hyvän omantunnon. Kaikenlaisen vilpillisyyden tilalle olemme saaneet vilpittömän uskon! Miten ylen runsasta onkaan ollut meidän Herramme armo ja miten ylen ihmeellinen onkaan autuaan Jumalan kirkkauden evankeliumi! Totisesti: ”Iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti! Amen” (1Tim 1:17)!

Ensimmäisen luvun loppusanat jätän pois tästä tekstistä.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).