Vanhan ja Uuden liiton kirkkaus
En ole varma, onko antamani otsikko paras mahdollinen seuraavalle tekstille, joka ehkä eniten kuvaa yritystäni ymmärtää 2Kor 3 luvun loppu osaa. Samaisen luvun alkua käsittelen edellisessä tekstissäni.
”Mutta jos jo kuoleman virka, joka oli kirjaimin kaiverrettu kiviin, ilmestyi kirkkaudessa, niin etteivät Israelin lapset kärsineet katsella Mooseksen kasvoja hänen kasvojensa kirkkauden tähden, joka kuitenkin oli katoavaista, kuinka paljoa enemmän onkaan Hengen virka oleva kirkkaudessa” (2Kor 3:7-8)?
Miksi Paavali siirtyy nyt puhumaan tästä? Mitä hän haluaa korinttolaisille tässä osoittaa? Uskon, että avain on sanoissa ”eivät.. kärsineet katsella.” Kuinka israelilaiset sitten toimivat? He näkivät Mooseksen tulevan alas Siinain vuorelta, kädessään lain taulut ja hänen kasvojensa säteilevän. ”Ja kun Aaron ja kaikki israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen ihon säteilevän, pelkäsivät he lähestyä häntä” (2Moos 34:30), he jopa lähtivät pakenemaan paikalta.
”Sillä jos kadotustuomion virka jo oli kirkkautta, niin on vanhurskauden virka vielä paljoa runsaammissa määrin kirkkautta. Sillä se, millä ennen oli kirkkaus, on tämän rinnalla kirkkautta vailla, tämän ylenpalttisen kirkkauden tähden. Jos sillä, mikä on katoavaista, oli kirkkaus, niin vielä paljoa enemmän on sillä, mikä on pysyväistä, oleva kirkkautta” (2Kor 3:9-11).
Sanooko Paavali tämän vain haluten korostaa ”Hengen viran” kirkkautta, vai onko taustalla muutakin? Mitä on se pysyvä ja ylenpalttinen kirkkaus, joka vanhurskauden virkaan kuuluu? Se on evankeliumin kirkkaus, joka loistaa Kristuksen kasvoilta.
”Koska meillä siis on tämmöinen toivo, niin me olemme aivan rohkeat emmekä tee niin kuin Mooses, joka pani peitteen kasvoillensa, etteivät Israelin lapset näkisi sen loppua, mikä on katoavaista” (2Kor 3:12-13).
Amplified Bible lisää tähän, että koska meillä on tällainen iloinen ja toiveikas luottamus, niin me puhumme hyvin vapaasti, avoimesti ja pelottomasti. Mutta mikä tarkasti ottaen on se toivo, josta Paavali puhuu? Sama toivo on taustalla neljännen luvun alussa, kun Paavali toteaa, että ”me emme lannistu.” Myös kolmannen luvun neljännessä jakeessa mainittu luottamus liittyy asiaan.
Paavalin mukaan luottavaisuutemme perustuu siihen, että kaikki, mitä voimme saada aikaan, on ehdottoman riippuvaista Jumalasta; Häneltä tulee kykymme ajatella oikein ja kykeneväisyytemme olla uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen. Kaikki perustuu siihen, että Hän Hengellään on tehnyt meidät eläviksi ja pitää meidät elävinä.
Mutta mikä on se toivomme, mikä tekee meistä niin rohkeita ja saa meidät jatkamaan työtämme? Ei kai meillä ole muuta toivoa omaa, tai muidenkaan ihmisten iankaikkisuutta ajatellen, kuin Kristuksen kirkkauden evankeliumi.
”Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy pois ottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa. Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä; mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois” (2Kor 3:14-16).
Tähän täytyy todeta, että jos israelilaiset eivät kärsineet katsella vanhan liiton kirkkautta, vaan kääntyivät pois ja paatuivat, niin kuinka paljon enemmän sama on totta uuden liiton suuremman kirkkauden kanssa!
Me taas emme odotakaan luonnolliselta ihmiseltä tuon parempaa reaktiota, vaan me luotamme siihen, että Kristuksen kirkkauden evankeliumin kautta Jumala voi vaikuttaa sen, että ihmisten sydän kääntyy Herran tykö. Ihminen itse ei kykene silmiään avaamaan, tai sydämensä päällä olevaa peitettä poistamaan! Vain Jumala voi tehdä eläväksi!