Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Pyhä Kolminaisuus

A.W.Tozer, Areiolaisuus, Athanasioksen uskontunnustus, Jumalan luonne, Kolminaisuus, Kolmiyhteisyys, Nikean uskontunnustus

Seuraava teksti on suomennokseni A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta Holy Trinity.

Isiemme Jumala, joka valkeudessa hallitset. Kuinka rikas, kuinka musikaalinen onkaan kieli englannin. Vaan kun ihmeistäsi puhua koetamme, kuinka köyhäksi ja melodiottomaksi kielemme muuttuukaan. Kun Kolmiyhteisyytesi pelottavaa mysteeriä käymme tutkimaan, kätemme suullemme viemään joudumme. Edessä tämän palavan pensaan, emme pyydä saada ymmärtää vaan ainoastaan kelvollisesti Sinua palvoa. Oi Jumala, joka olet Yksi Kolmessa persoonassa. Aamen.

Jumalan kolmiyhteisyyden mietiskely on, kuin ajatukset kulkisivat halki Eedenin puutarhan, kohti itää. Vilpittömimmänkin yrityksemme ymmärtää kolminaisuuden käsittämätöntä mysteeriä täytyy olla ikuisesti tuomittu epäonnistumaan. Voimme säästyä olettamusten ja arvailujen tahralta vain, mikäli käymme tästä eteenpäin mitä syvimmässä kunnioituksessa.

Eräät, jotka hylkäävät kaiken sen, mitä eivät saata järjellään selittää, ovat pyrkineet kiistämään Jumalan kolminaisuuden. He ovat pakottaneet konseptin Jumalasta heidän kylmän, silmämääräisen tutkistelunsa muotteihin ja niin saapuneet siihen johtopäätökseen, että Jumalan on mahdotonta olla yht’aikaa sekä Yksi, että Kolme. Nämä pohdiskelijat eivät tunnu tajuavan heidän oman elämänsäkin olevan silkka mysteerin kätkemä ihme. He eivät saata käsittää, että jokainen todellinen selitys yksinkertaisimmillekin luonnonilmiöille on kätkössä epäselvyyden verhon takana; niitä ei juurikaan paremmin voida selittää, kuin Jumalan kolmiyhteisyyden mysteeriä.

Usko leimaa jokaisen ihmisen elämää, olipa hän sitten jumalaton tai pyhä. Toisen usko vain kohdistuu luonnonlakeihin, toisen Jumalaan. Läpi elämänsä jokainen ihminen jatkuvasti hyväksyy asioita ymmärtämättä niitä ensin. Viisainkin tietäjä voidaan vaientaa yksinkertaisella kysymyksellä ’mitä?’ Vastaus tuohon kysymykseen on ikuisesti kätketty ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle tuntemattomuuden syvyyksiin. ”Jumala tietää tien sen luokse, Hän tuntee sen asuinpaikan”, sanoo Raamattu viisaudesta, mutta sitä ei kuolevainen ikinä saata tavoittaa.

Thomas Carlyle mukailee Platonia ja kuvaa ihmisen syvästi pakanalliseksi ajattelijaksi, joka on kasvanut aikuiseksi jossakin luolassa. Äkkiarvaamatta hänet johdatetaan sieltä ulos näkemään auringonnousu. ”Mikä silloin olisikaan hänen ihmetyksensä kohde”, huudahtaa Carlyle, ”kun hän lumouksen kaltaisessa hämmästyksessä tuijottaa näkymää, joka päivittäin on meidän turtuneiden silmiemme edessä. Vapaata ja lapsenkaltaista olisi hänen ihmetyksensä, kun hän tuota näkymää katselisi, ja niin tuo näkymä veisi koko hänen sydämensä mennessään. Mikä on tämä viheriöivä, kukkaloistokas kivestä rakennettu maa vuorineen ja puineen, sekä moniäänisine merineen? Mitä on tuo valtavan syvä asuurinsininen meri, joka yllämme ui? Mistä ovat tuulet, jotka sitä pyyhkivät tehdyt? Entä mistä pilvet, jotka toisiinsa kiinni ripustuvat ja joista nyt sataa tulta, kohta rakeita ja vetta? Mitä tämä kaikki on? Loppujen lopuksi emme vielä sitä tiedä, emmekä ikinä tulekaan sitä käsittämään.”

Kuinka erilaisia olemmekaan me, jotka olemme kasvaneet kaikkeen tähän tottuneina; me, jotka olemme kyllästyneet maailmamme ihmekylläisyyteen. ”Se ei ole meidän syvällisen ymmärtämisemme erinomaisuutta, että pakenemme näiden kysymysten ääreltä”, Carlyle jatkaa, ”vaan se johtuu kevytmielisyytemme erinomaisuudesta, tarkkaavaisuutemme puutteesta sekä epäonnistumisestamme ajatella syvällisesti. Silloin kun me emme ajattele, silloin lakkaamme ihmettelemästä. Kutsumme tumman ukkospilven tulta sähköksi, ja vaikutamme oppineilta luennoidessamme siitä. Saamme myös saman ilmiön aikaan hieromalla lasia silkillä, mutta mitä se on? Mistä se tulee? Minne se menee? Tiede on tosin antanut meille paljon, mutta se on surkeaa tiedettä, jos se ei johda meitä myös sen äärelle, mitä emme saata käsittää; ei-tiedettävään, minne emme ikinä saata tunkeutua; mereen, jonka pinnalla tiede ui kuin pelkkä pinnallinen elokuva. Tämä maailma, tieteestä ja kaikista tieteistämme riippumatta, on yhä yliluonnollinen ihme. Se on ihana, salaperäinen ja maaginen jokaiselle, joka sitä ajattelee.”

Nämä mielen lävistävät, miltei profetaaliset sanat kirjoitettiin yli vuosisata sitten, mutteivät tieteen eikä teknologian henkeäsalpaavat edistysaskeleet tässäkään ajassa ole tehneet epävalidiksi sanaakaan tai osoittaneet vanhanaikaiseksi edes yhtä kynänpiirtoa edellisestä. Vieläkään me emme tiedä. Pelastamme tosin kasvomme toistamalla idioottimaisesti suosittua tiedejargonia, Me kyllä valjastamme sen mahtavan energian, joka ryöppyää maailmamme halki, alistamme sen sormenpäillä hallittavaksi autoihimme ja keittiöihimme; saamme sen palvelemaan tarkoituksiamme kuin Aladdinin lampunhengen, mutta vieläkään me emme tiedä, mitä se on. Sekularismi, materialismi ja asioiden kaikkialla tungetteleva läsnäolo ovat sammuttaneet valon sieluistamme ja tehneet meistä sukupolven zombeja. Peittelemme syvää tietämättömyyttämme sanoin, mutta häpeämme ihmetystä; pelkäämme kuiskata sanaa mysteeri.

Jumalan seurakunta ei ole epäröinyt opettaa oppia Kolminaisuudesta. Ilman ymmärryksen teeskentelemistä on Kristuksen morsian antanut todistuksensa; hän on toistanut, mitä Pyhät kirjoitukset opettavat. Jotkut tosin kieltävät Raamatun opettavan Kolminaisuutta sillä perusteella, että koko ajatus Kolminaisuudesta täydellisessä Ykseydessä on terminologinen ristiriita. Mutta koska emme saata ymmärtää tienposkeen putoavaa lehteä, emmekä rastaan munan kuoriutumista ylhäällä pesässään niin miksi antaisimme opin Kolminaisuudesta vaivata meitä? ”Ajattelemme Jumalasta ylevämmin silloin” toteaa Michael de Molinos, ”kun ymmärrämme Hänen olevan käsittämätön, ymmärryksemme yläpuolella oleva, kuin silloin jos kuvittelemme Hänet karkealla ymmärryksellämme jonkin kuvan kaltaiseksi inhimillisen kauneuden mukaan.”

Kaikki, jotka ovat itseään vuosisatojen saatossa kutsuneet kristityiksi, eivät ole olleet kolminaisuusopin kannattajia, mutta niin kuin tulinen patsas loisti israelilaisten leirin yllä koko heidän erämaavaelluksensa ajan—ikään kuin sanoen koko maailmalle: ”Tämä on Minun kansani”—niin myös usko Jumalan Kolminaisuuteen on apostolien päivistä lähtien loistanut seurakunnan yllä. Puhtaus ja voima ovat seuranneet tätä uskoa. Tämän lipun alla ovat marssineet niin apostolit, isät, marttyyrit, mystikot, virsien kirjoittajat, uskonpuhdistajat ja herätyssaarnaajat. Jumalallisen hyväksynnän sinetti on levännyt heidän elämiensä ja töidensä yllä. Mitenkä tahansa he ovatkaan saattaneet olla erimielisiä vähemmistä asioista, on usko Jumalan Kolminaisuuteen yhdistänyt heitä.

Minkä Jumala todeksi julistaa, sen uskova sydän ilman lisätodisteiden tarvetta tunnustaa. Tosiaankin, todisteiden etsiminen on epäilyksen myöntämistä ja todisteiden saavuttaminen on uskon tarpeettomaksi tekemistä. Jokainen, jolle uskon lahja on todella annettu, tunnistaa erään varhaisen kirkkoisän rohkeiden sanojen sisältämän viisauden: ”Uskon, että Kristus kuoli puolestani, koska se on uskomatonta; uskon, että Hän nousi kuolleista, koska se on mahdotonta.”

Tämä oli myös Aabrahamin asenne, miehen, joka vastoin kaikkia todisteita vahvistui uskossa antaen kunnian Jumalalle. Sama oli myös Anselmin, ”toisen Augustinuksen” asenne; hänen, joka on yksi suurimmista ajattelijoista, joita kristinuskon aikakausi on tuntenut. Hän piti kiinni siitä, että uskon tulee edeltää kaikkea yritystä ymmärtää. Ilmoitetun totuuden pohdiskelu seuraa luonnollisesti uskon saapumista, mutta usko tulee ensin kuulevan korvan eikä harkitsevan mielen kautta. Uskova ei pähkäile Sanaa ja niin saavuta uskoa järkeilyprosessin kautta. Hän ei liioin tarvitse uskolleen vahvistusta tieteestä tai filosofiasta. Hänen huutonsa on, ”Oi maa, maa, kuule Herran sana. Niin, olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valehtelija.”

Tarkoittaako tämä oppineisuuden pois heittämistä totisen uskonnon piiristä? Ei tietenkään. Oppineella on elintärkeä tehtävä suoritettavanaan. Hänen tehtävänään on taata opin puhtaus, päästä niin lähelle kuin suinkin Sanan alkuperäistä muotoa. Hän voi vertailla Kirjoituksia Kirjoituksiin, kunnes kirjoitetun todellinen merkitys valkenee hänelle. Mutta juuri tähän hänen valtuutensa päättyvät. Hän ei ikinä saa käydä tuomitsemaan sitä, mitä on kirjoitettu. Hän ei saa rohjeta tuoda Sanan merkitystä oman järkensä mittapuulla mitattavaksi. Hän ei saa rohjeta ylistää, eikä tuomitakaan Sanaa järkeväksi tai järjettömäksi, tieteelliseksi tai epätieteelliseksi. Tekstin merkityksen avauduttua toimii tuo merkitys hänen tuomarinaan, ei ikinä toisinpäin.

Oppi Kolminaisuudesta on totuutta sydämelle. Ihmisen henki on ainoa, joka voi käydä väliverhon läpi ja edetä Kaikkeinpyhimpään. ”Anna minun etsiä Sinua ikävöiden”, vuodatti Anselm sydäntään, ”anna minun kaivata Sinua etsimisessäni; anna minun löytää Sinut rakkaudessa, ja rakastaa Sinua löytäessäni.” Rakkaus ja usko löytävät kotinsa Jumalisuuden mysteeristä. Kumartukoon ulkopuolelle jäänyt järki syvässä kunnioituksessa.

Kristus ei epäröinyt käyttää monikkomuotoa puhuessaan itsestään yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa. ”Me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan.” Toisaalla Hän sanoi: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” On mitä tärkein asia, että ajattelemme Jumalaa Kolmiyhteisenä, kuitenkaan sulattamatta Hänen Persooniaan yhdeksi, tai jakamatta Hänen olemustaan. Vain täten saatamme ajatella Jumalasta oikein sekä arvollisesti. Juuri Herramme väite Hänen yhdenvertaisuudestaan Isän kanssa oli se, mikä sai Hänen aikansa uskonnolliset ihmiset raivoihinsa ja johti Hänen ristiinnaulitsemiseensa. Kaksi vuosisataa myöhemmin Areioksen johdolla tehty hyökkäys Jumalan Kolminaisuutta vastaan kohdistui myös Kristuksen väitteeseen Hänen jumaluudestaan. Areiolaisen kiistan aikana v.318 kirkkoisät (joista moni oli rampautunut tai joutunut psyykkisen väkivallan uhriksi varhaisten vainojen vuoksi) tapasivat Nikeassa ja omaksuivat uskontunnustuksen, jonka yksi osa kuuluu: ”Uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä.” Tämä tunnustus on seissyt oikeaoppisuuden mittapuuna pidempään kuin 16 vuosisataa, ja niin sen tuleekin, sillä se osuvasti tiivistää teologiselle kielelle Uuden Testamentin opetuksen Pojan asemasta Jumaluudessa.

Nikean tunnustuksessa osoitetaan kunniaa myös Pyhälle Hengelle Jumalana, ja näin tasavertaisena Isän sekä Pojan kanssa: ”Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksitekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta, ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan.” Jos emme huomioi kysymystä siitä, lähteekö Pyhä Henki yksin Isästä, vai Isästä sekä Pojasta, ovat kirkon sekä läntinen että itäinen haara pitäneet kiinni tästä vanhan uskontunnustuksen opinkappaleesta. Poikkeuksen ovat tehneet vain pieni kristittyjen vähemmistö.

Athanasioksen tunnustuksen laatijat taas kirjotitivat suurella huolellisuudella kolmen persoonan suhteesta toisiinsa, täyttäen ihmisajattelun aukot niin pitkälle kuin he suinkin saattoivat mennä, pysyen kuitenkin inspiroidun Sanan rajojen sisällä. ”Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa, eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia.” Mutta kuinka nämä sanat sopivat yhteen sen kanssa, että Jeesus itse kerran sanoi: ”Isä on Minua suurempi.” Nuo vanhat teologit tunsivat tämän kysymyksen, ja kirjoittivat tunnustukseen: ”Jumaluudessaan Hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä,” ja tämä tulkinta suosittelee itseään jokaiselle vakavamieliselle totuuden etsijälle alueella, jonka kirkkaus on kaikkea muuta kuin sokaisevaa.

Iankaikkinen Poika ei jättänyt Isänsä helmaa vapauttaaksensa ihmiskunnan. Kulkiessaan ihmisten parissa Hän viittasi itseensä ”ainokaisena Poikana, joka on Isän helmassa,” ja toisaalla sanoi olevansa ”Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Myönnämme, että kohtaamme tässä mysteerin, vaan emme kuitenkaan hämmennystä. Inkarnaatiossa Poika verhosi jumaluutensa, mutta ei tyhjentänyt itseään siitä. Jumalan ykseyden vuoksi olisi ollut mahdotonta, että Hän olisi luovuttanut palaakaan jumaluudestaan. Kun Hän siis otti yllensä ihmisluonnon, ei Hän alentanut eikä heikentänyt itseään (laadullisessa tai arvollisessa muodossa) tai tullut edes hetkeksi vähemmäksi, kuin mitä oli aikaisemminkin ollut. Jumala ei ikinä voi tulla vähemmäksi kuin mitä Hän on. Olisi mahdotonta, että Hän muuttuisi joksikin/jonkinlaiseksi, mitä Hän ei vielä ole ollut.

Koska Jumalan kolme persoona ovat täydellisesti yhtä, on heillä myös yksi tahto. He toimivat aina yhdessä, eikä yksi ikinä tee pienintäkään tekoa ilman kahden välitöntä suostumista. Jumalan jokainen teko tapahtuu Kolminaisuuden Ykseydessä. Tässä välttämättömyys ajaa meitä kuvittelemaan Jumalaa ihmistermein. Ajattelemme Jumalaa ihmisanalogian kautta, ja näin lopputuleman täytyy jäädä etäälle lopullisesta totuudesta. Meillä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa. Mikäli haluamme ajatella Jumalaa ollenkaan, on meidän tehtävä se sovittamalla luodun ajatuksia ja sanoja Luojaan. On todellinen, joskin ymmärrettävä virhe käsittää Jumalan kolmen persoonan kuin neuvottelevan keskenään ja näin saavuttavansa yhteisymmärryksen ajatustenvaihdon tuloksena ihmisten tavoin. Minusta on aina vaikuttanut siltä, että Milton lisää elementin heikkoutta kehuttuun teokseensa Paradise Lost, kun hän esittää Jumalan persoonien keskustelevan keskenään ihmiskunnan lunastamisesta.

Kun Jumalan Poika käveli maan päällä Ihmisen Poikana, puhui Hän usein Isälleen ja Isä vastasi Hänelle. Ihmisen Poikana Hän myöskin juuri nyt esirukoilee Jumalaa Hänen omiensa puolesta. Raamatusta löytyvä dialogi Isän ja Pojan välillä tulee aina ymmärtää niin, että osapuolina ovat Iankaikkinen Isä ja ihminen, Jeesus Kristus. Se välitön yhteys, jonka Jumalan persoonien välillä oln vallinnut iankaiken, ei tunne ääntä, ei vaivaa tahi liikettä.

Keskellä iankaikkisten äänettömyyksien,
tuli päättymätön Sana Jumalan puhutuksi.
Kukaan muu, kuin iäti puhuva Jumala, ei kuullut,
Ja näin hiljaisuus rikkoutui.

Oi ihmeellisyyttä! Oi ylistettävyyttä!
Ei laulua eikä ääntä kuulla,
mutta kaikkialla joka hetkessä,
rakkaudessa, viisaudessa ja voimassa,
Isä puhuu Hänen kallisarvoisen Sanansa.
-Frederick W. Faber

Kristittyjen parissa yleisenä vallitseva uskomus jakaa Jumalan työn Hänen kolmen persoonansa kesken, antaen kullekin erityisen osan. Luominen esimerkiksi luetaan Isän työksi, lunastus Pojan, ja uudestisynnyttäminen Pyhän Hengen työksi. Tämä pitää kyllä paikkansa osittain, muttei täysin, sillä Jumala ei voi jakaa itseään niin, että yhden toimiessa ovat kaksi passiivisessa tilassa. Raamattu näyttää, että Jumalan kolme persoonaa toimivat harmonisessa ykseydessä kaikissa niissä suurissa teoissa, joita Hän kautta universuminsa tekee.

Raamatussa luominen luetaan Isälle (1Moos 1:1), Pojalle (Kol 1:16) ja Pyhälle Hengelle (Job 26:13, Ps 104:30). Inkarnaatio näyttää tapahtuneen kaikkien Kolmen vaikutuksesta (Luuk 1:35), vaikka ainoastaan Poika tuli lihaksi, elääkseen keskellämme. Kristusta kastettaessa Poika nousi ylös vedestä, Henki laskeutui Hänen yllensä ja Isän ääni kuului taivaasta (Matt 3:16-17). Ehkä kaunein kuvaus sovituksesta on löydettävissä Hebrealaiskirjeestä, jossa sanotaan, että Kristus, ”iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle” (Hebr 9:14). Tässä todella näemme Kolminaisuuden toimivan yhdessä.

Kristuksen ylösnousemuskin samoin luetaan Isälle (Apt 2:32), Pojalle (Joh 10:17,18), sekä Pyhälle Hengelle (Room 1:4). Yksittäisen ihmisen pelastuminen tapahtuu apostoli Pietarin mukaan Jumalan jokaisen persoonan vaikutuksesta (1Piet 1:2). On myös kirjoitettu, että sekä Isä, Poika että Pyhä Henki asuvat uskovan sisimmässä (Joh 14:15-23).

Oppi Jumalan kolminaisuudesta, kuten olen jo aiemmin sanonut, on totuutta sydämelle. Se tosiasia, ettei tätä oppia voi tyydyttävällä tavalla selittää, ei seiso sitä vastustamassa vaan pikemminkin puoltaa sitä. Tällaisen totuuden on täytynyt tulla ilmoituksena Jumalalta; kukaan ei ole saattanut vain kuvitella sitä.

Oi siunattu Kolminaisuus!
Oi Sinä, joka vain olet Majesteetti!
Oik Kolme Yhdessä!
Iankaikkisesta iankaikkiseen Sinä yksin olet Jumala,
Pyhä Kolminaisuus!

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).