Attribuutti; jotakin totta Jumalasta
Seuraava teksti on suomennokseni A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta An Attribute; something true about God.
Oi Sinä, jonka majesteettisuutta ei saata sanoin kuvata. Sieluni janoaa saada katsella Sinua. Tomusta nyt huudan puoleesi.
Kuitenkin Sinä pysyt salattuna, vaikka nimesi perään kyselenkin. Olet kätkeytynyt valoon, mitä ihminen ei voi lähestyä. Kuka Sinä olet, sitä en voi ajatella, en sanoiksi pukea, sillä kirkkautesi on sanomatonta.
Tästä huolimatta, niin profeetta kuin psalmistikin, apostoli sekä pyhät, he kaikki ovat rohkaisseet minua uskomaan, että jossain määrin saatan Sinut tuntea. Siksi rukoilen, että mitä oletkaan nähnyt hyväksi itsestäsi paljastaa, auttaisit minua juuri sitä etsimään kuin aarteista arvokkainta, jalokiviä ja kauppiaiden kultaa kalliimpaa; sillä Sinun kanssasi tulen elämään, kun iltahämärissä taivaalle ilmestyviä tähtiä ei enää ole; kun taivaat ovat kadonneet ja Sinä ainoa yhä pysyt. Aamen.
Kristitylle, jonka sisintä on Jumalan kirkkaus saanut koskettaa, on Jumalan attribuuttien tutkistelu kaikkea muuta kuin tylsää ja raskauttavaa; hänelle se voi olla suloinen ja mukaansatempaava harjoitus. Ja mikä voisikaan olla ihanampaa tai Jumalaa janoavaa sielua enemmän ravitsevaa?
Ainoastaan istua aloillaan ja ajatella Jumalaa
Voiko mikään olla autuaampaa; enemmän ilostuttavaa?
Vain Häntä ainoata ajatella, Hänen nimeänsä hengittää
Ei ole autuutta suurempaa; ei ihmetystä ihanampaa.
-Frederick W. Faber
Ennen kuin etenemme syvemmälle aiheeseemme, on hyvä määritellä sana attribuutti tarkemmin. Tässä sanaa ei käytetä sen filosofisessa mielessä, eikä sitä myöskään rajata sen tarkimpaan teologiseen merkitykseen. Tässä attribuutilla tarkoitetaan yksinkertaisesti mitä tahansa, jonka voidaan korrektisti katsoa kuuluvan Jumalaan/ Hänen olemukseensa. Tämän kirjan tarkoitusta palvelee se, kun ajattelemme Jumalan attribuutin olevan mitä tahansa, mitä Jumala on millään tavoin itsestään todeksi paljastanut.
Tämä johtaa meidät kysymykseen Jumalan attribuuttien määrästä. Tässä uskonnollisten ajattelijoiden mielipiteet ovat olleet toisistaan eroavia. Jotkut ovat ehdottaneet, että Jumalalla olisi seitsemän attribuuttia. Faber taas lauloi ”tuhannen attribuutin Jumalasta,” ja Charles Wesley huudahti:
Kirkkaus attribuuttisi tunnustaa
Kirkastettuja kaikki ja lukemattomat
Olkoonkin totta, ettei Faber paremmin kuin Wesleykään suorittanut laskutoimenpiteitä. Silti saattaisimme toimia viisaasti seuraamalla sitä, mitä he Jumalasta haltioituneina ovat kirjoittaneet, kuin varautuneen teologisen mielen järkeilyjä. Mikäli nimittäin attribuuteilla tarkoitamme jotakin, mikä yksinkertaisesti on totta Jumalassa; silloin voimme yhtä hyvin jättää luetteloimisyritykset sikseen. Sitä paitsi, niin kuin tässä nyt pyrimme Jumalan olemusta mietiskelemään, ei meille Hänen attribuuttiensa lukumäärä ole tärkeä. Siksi tässä kirjassa tullaankin mainitsemaan niistä vain muutama valittu.
Jos attribuutti on jotakin, mikä on totta Jumalassa, on se myös jotakin, minkä me voimme ymmärtää olevan totta Hänessä. Koska Jumala kuitenkin on ääretön, on Hänellä myös sellaisia attribuutteja, joista me emme mitään tiedä. Attribuutti, kuten me sen ymmärrämme, on konsepti Jumalasta päämme sisällä; se on älyllinen vastauksemme siihen, mitä Jumala on itsestään ilmoittanut. Se on Hänen meille antama vastaus Häntä tavoittavaan ja kuulostelevaan kysymykseemme.
Millainen on Jumala? Minkälainen Jumala Hän on? Kuinka me saatamme olettaa Hänen toimivan suhteessa meihin ja muihin luotuihin? Nämä ja vastaavanlaiset kysymykset eivät ole pelkästään akateemisia. Ne koskettavat sielumme kaukaisimpia rantoja; olemuksemme ydintä. Niinpä se, kuinka näihin vastataan, vaikuttaa jokaisessa meissä niin elämäämme, persoonaamme sekä kohtaloomme. Jos näitä kysymyksiä kysytään kunnioittavassa mielessä ja vastauksia etsitään nöyryydessä, ei se saata kuin miellyttää Jumalaa, joka on taivaissa. ”Sillä Hänen tahtonsa on, että ymmärrys ja rakkaus veisivät aikamme..” kirjoitti Juliana Norwichlainen, ja jatkoi: ”..kunnes kaikki (se) saa täyttymyksensä taivaassa.. Sillä kaikesta mahdollisesta juuri Luojan katseleminen ja Häneen enemmän rakastuminen saavat sielun pitämään itseänsä omissa silmissään vähäisempänä; ja ne juuri täyttävät sielun kunnioituksen sekaisella pelolla, sekä todellisella nöyryydellä ja sävyisyydellä; sekä runsaalla armeliaisuudella kanssakristittyjä kohtaan.”
Esittämiimme kysymyksiin on Jumala antanut vastauksen. Ei varmastikaan kaikkia vastauksia; vastaten kuitenkin niin, että voimme kokea tyydytystä sekä älyssämme, että sydämessämme. Vastauksensa Hän on antanut meille luomakuntansa, Raamattuun kirjoitetun Sanan, sekä Poikansa persoonan kautta.
Modernit kristityt eivät ole muistaneet ponnekkaasti vaalia ajatusta siitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä luomakunnassaan. Tämä kuitenkin on asia, joka selvästi käy ilmi Raamatun Sanasta, erityisesti Daavidin ja Jesajan kirjoituksista Vanhassa Testamentissa, sekä Paavalin kirjeestä Roomalaisille Uudessa Testamentissa. Raamatussa itsessään oleva ilmoitus kuitenkin loistaa luomakunnan ilmoitusta paljon kirkkaampana (Raamatun valossa voimme oikein käsittää luomakunnan sisältämän ilmoituksen-suomentajan huomio).
Taivaat kunniaasi julistaa, Herra
Tähti jokainen viisauttasi loistaa
Vaan kun silmämme katsovat Sanaasi
Kirkkaammin loistaa meille Nimesi
-Isaac Watts
Pyhä ja kristinuskoon ehdottomasti kuuluva totuus on se, että Jumalan auringon kirkkautta kirkkaampi ilmoitus itsestään on tullut inkarnaatiossa, kun Iankaikkisen Sanan tuli lihaksi asuakseen keskellämme.
Mutta, vaikka Jumala onkin tässä kolmitahoisessa ilmoituksessaan vastannut Hänestä esittämiimme kysymyksiin, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että vastaukset olisivat tuosta vain otettavissa. Niitä on etsittävä rukouksessa, Raamatun Sanaa mietiskellen. Asialle on omistauduttava vakavuudella ja totisella hartaudella. Kuinka kirkkaana valo saattaakaan loistaa, sen saattavat nähdä vain ne, jotka ovat hengellisessä mielessä sen näkemiseen valmiita. ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.”
Ajatellaksemme Jumalan attribuutteja tarkasti ja oikealla täsmällisyydellä, on meidän hylättävä tietyt mieliimme niin helposti tunkeutuvat sanat—sanat, kuten piirre/luonteenpiirre, erityispiirre, laatu/ominaisuus; sanat, jotka ovat tarpeellisia ja asianmukaisia silloin, kun ajattelemme luotuja olentoja, mutta jotka ovat täysin sopimattomia käytettäväksi Jumalan ajattelemisessa. Meidän tulisi päästä eroon tavastamme ajatella Luojaa samalla tavalla kuin luotuja. Toki on mahdotonta ajatella ilman sanoja, mutta jos päästämme ajatuksiimme vääriä sanoja, tulemme pian viihdyttelemään mielissämme virheellisiä ajatuksia. Sanoilla, jotka meille on annettu voidaksemme kuvailla ja ilmaista ajatuksiamme, on nimittäin taipumus ylittää niille sopivat rajat ja näin määrittää ajatuksen sisältöä. ”Samoin kuin ei mikään ole ajattelua helpompaa, niin ei myöskään mikään ole oikein/hyvin ajattelua vaikeampaa,” sanoi Thomas Traherne. Ja, mikäli meidän ikinä tulisi ajatella oikein/hyvin, niin silloin, kun ajattelemme Jumalaa.
Ihminen on osiensa (parts) summa, ja hänen persoonansa niiden piirteiden summa, joista se koostuu; piirteet ovat kuin nuotteja, jotka yhdessä muodostavat yhtenäisen melodian. Näiden piirteiden voimakkuus vaihtelee ihmiskohtaisesti. Ihminen ei siis persoonaltaan ole muuttumaton, sillä ne piirteet, joista hänen persoonansa koostuu, ovat epävakaita. Ne tulevat ja menevät; ne palavat välillä hiljaisella liekillä ja välillä taas loistavat valtavalla intensiviteetillä; näin on läpi elämämme. Niinpä siis ihminen, joka on sekä ystävällinen että hienotunteinen kolmekymppisenä, saattaakin olla sekä julma että hävytön viisikymppisenä. Vastaava muutos voi tapahtua siksi, että ihminen on luotu olento; hän on kuin muutokselle alistettujen nuottien muodostama sävelmä.
Teemme oikein kun luonnollisesti ajattelemme ihmisen olevan teos, jonka jumalallinen äly on työstänyt. Ihminen on sekä luotu että tehty. Se, kuinka hänet varsinaisesti luotiin, on meiltä salattujen asioiden listalla. Se taas, kuinka hänet tehtiin, eli tuotiin/kutsuttiin ei-olevaisuudesta olevaisuuteen; ei mistään joksikin—sen saatamme tietää. Se, kuinka Jumala teki ihmisen, ei siis ole salaisuus, vaikka tunnemmekin vain osan asiaa koskevasta totuudesta. Tiedämme, että ihmisellä on keho/ruumis, sielu sekä henki. Tiedämme, että hänellä on muisti, järki, tahto, äly sekä tuntoaisti. Lisäksi tiedämme, että hänelle on annettu ihmeellinen tietoisuuden lahja, joka antaa merkityksen kaikille edellä mainituille piirteille. Tiedämme myös, että nämä piirteet, yhdessä erilaisten temperamenttipiirteiden kanssa, muodostavat ihmisen kokonaisuudessaan. Nämä ovat Jumalan meille äärettömässä viisaudessaan jakamia lahjoja; nuotteja, joista luomakunnan ylevä sinfonia kokonaisuudessaan koostuu; säikeitä, joista universumin käsittävä mestaripunos muodostuu.
Mutta kaikessa tässä ajattelemme vain luodun tavoin (creature thoughts). Käytämme luodun sanoja ajatustemme ilmaisuun. Luodun ajatukset ja sanat eivät kummatkaan ole tarpeeksi täsmällisiä täysin soveliaasti kuvaamaan Jumalaa. Athanasiuksen uskontunnustus kertoo meille seuraavaa: ”Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, Häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan Hän on syntynyt. Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, Häntä ei ole tehty eikä luotu, eikä Hän ole syntynyt, vaan Hän lähtee (proceed).” Jumala on olemassa itsessään ja itsestään. Hän ei ole olemuksestaan velkaa kenellekään (kukaan ei ole sitä Hänelle antanut). Olemukseltaan Hän on näkymätön. Hänen olemuksensa on jakamattomuudessaan yksi ja yhtenäisyydessään jakamaton.
Oppi Jumalan ykseydestä ei ainoastaan tarkoita sitä, että on olemassa ainoastaan yksi Jumala. Se tarkoittaa myös Hänen olemuksensa olevan yksioikoinen. Se ei siis ole vaikeaselkoinen, pikemminkin hyvin yksioikoinen. Hänessä ei ole sisäisiä ristiriitoja, mutta Hänen olemuksessaan vallitseva harmonia ei johdu jostakin tasapainotilasta eri osasten kesken, vaan pikemmin siitä, ettei Hänessä ole eri osia. Hänen attribuuttinsa eivät voi olla ristiriidassa keskenään, koska ne yhdessä muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Jumalan ei siis tarvitse pidättäytyä yhdestä attribuutista toimiakseen toisen mukaisesti. Kaikki Hänessä yhtyy siihen, mitä Hän tekee (Hän ei esimerkiksi lakkaa olemasta rakkaus vihatakseen, eikä Hän myöskään rakasta pyhyytensä kustannuksella; Hänen rakkautensa sekä vihansa on pyhää ja Hänen rakkaudessaan on myös vihaa, ja vihassaan rakkautta-suomentajan huomio).
Attribuutti siis on totuus Jumalasta. Se vastaa kysymykseen, millainen Jumala on, sikäli kuin järkeilevä mieli voi tätä käsittää. Saatamme siis sanoa, että attribuutti on, mitä Jumalakin on. Tosin olen myös yrittänyt selventää, ettei Jumala voi tarkalleen kertoa meille, mitä Hän on (”Jumala on Henki” (Joh 4:24), mutta paras kuvauksemme sille, mikä on ”henki,” toteaa vain sen olevan sellainen, jolla ei ole ruumista-suomentajan huomio). Siispä sen, mitä Jumala tietää tiedostaessaan itsensä saattaa tietää vain Hän itse. ”Kukaan ei tiedä mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki.” Ja siitä, mitä Hänessä on, saattaisi Hän ymmärrettävästi kertoa vain vertaiselleen. Ei kuitenkaan ole ketään Hänen vertaistaan.
Jumalalliset attribuutit ovat siis sitä, minkä tiedämme todeksi Jumalasta. Hän ei varsinaisesti omista niitä, aivan kuin ne olisivat eri kanavia joita pitkin toimia; Hänen attribuuttinsa kertovat siitä, millainen Hän on. Rakkaus, näin esimerkiksi, ei ole jotakin, mitä Jumalalla on siinä mielessä, että se voisi Hänessä olevana piirteenä vahvistua taikka heiketä, saatika lakata olemasta. Hänen rakkautensa on Hänen tapansa (way) olla, ja kun Hän rakastaa, Hän siis on oma itsensä. Ja näin on jokaisen Hänen attribuuttinsa laita.