Pienoisevankeliumista
Johanneksen Evankeliumin luku 3, jae 16 alkaa sanoin ”sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa.” Mitä meidän tulisi ymmärtää näistä sanoista? Epäilemättä vastauksemme on, että ”Jumala on rakkaus” (1Joh 4:8), mikä onkin aivan totta, mutta huomaammeko, mitä muuta Johannes haluaa kirjoittamallaan meille sanoa? Tietyt sanat ovat tietyissä kohdissa tarkoituksella.
Otetaan esimerkiksi sana ”niin.” Jakeessa se on määre, joka osoittaa siihen, missä Jumalan rakkaus ihmisiin ilmestyy; Jumala rakastaa, mutta miten? Vaikka jo tätä jaetta tutkimalla saamme vastauksen kysymykseemme, ei ole pahaksi ottaa rinnalle myös toista samaa puhuvaa jaetta. Kirjeessään Johannes—sama mies—kirjoittaa: ”Siinä ilmesty meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme Hänen kauttansa” (1Joh 4:9). Jumalan rakkauden mitta on siis Jeesuksen tulo maan päälle, Hänen täydellinen elämänsä edestämme, sekä, ennen kaikkea Hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa; työ, jonka Hän teki täyttääkseen Isän tahdon ja pelastaaksensa meidät, jotka olimme kuolleita synteihimme. Sovellus tästä on se, että teemme hallaa evankeliumin sanomalla, mikäli sanallinen todistuksemme jumalattomalla on vain se, että ”Jumala rakastaa sinua,” sillä se on vain pieni pala totuudesta, ja sellaisenaan käytettynä helposti johtaa vääränlaisiin käsityksiin Jumalasta.
Huomionarvoista on myös se, että Joh 3:16 ja 1Joh 4:9 puhuvat molemmat Jumalan rakkaudesta imperfektissä, sanoen ikään kuin ”näin Jumala rakasti.” Ratkaisevaksi siis jää se, miten suhtaudut siihen, mitä tämä sanoma kertoo sinulle itsestäsi ja siitä, mitä Jeesus on tehnyt, jotta voisit uskon kautta Häneen pelastua. Varmaa on, että suurempaa todistusta Jumalan rakkaudesta et tule kuulemaan, mutta myös se, että Jumalan rakkauden syvyyttä et tule koskaan täysin käsittämään.
Kun edellä tarkastelemamme jakeet puhuvat Jumalan rakkaudesta, viittaavat ne molemmat tekoon, jonka Jumala on jo tehnyt. Jakeiden sanoma siis ei ole se, että Jumala rakastaisi kuten ihmiset; niiden sanoma ei ole se, että Jumala olisi ihastunut jokaisen maan päällä olevan ihmisen elämään ja että Hän hyväksyisi jokaisen ihmisen sellaisenaan. Evankeliumin sanoma on aivan päinvastainen. Se kertoo, että Jumalan viha on syntisten ihmisten yllä, koska ihminen on synnissä kääntänyt selkänsä Jumalalle haluten itse olla oman elämänsä herra. Juuri tämä on se perspektiivi, josta evankeliumi lähtee liikkeelle. Se ensin tuomitsee ihmisen, mutta huudahtaa sitten: Mutta katso mitä Jumala on Pojassaan tehnyt kaikesta tästä huolimatta! Sinä voit kääntyä ja saada syntisi anteeksi! Miten suurta onkaan Hänen rakkautensa, sillä Hän tarjoaa pelastusta sinulle haluten korjata sen yhteyden, minkä sinä olet rikkonut. Vain kätkettynä Jeesuksen täydellisyyteen, voimme saada Jumalan hyväksynnän osaksemme. Juuri tämä on osa sanoman valtavaa ihanuutta, sillä minun ei ensin tarvitse olla itsessäni riittävä. Evankeliumi ei kuitenkaan esitä Jumalan rakkautta ikinä ehdottomana. Totuus on, että Jumalan rakkaus on ehdollista, mutta Hänen omilleen se tulee ehdottomana.
Miksi Jumalan rakkaus ei ole ehdotonta? Siksi, koska Jeesuksen täytyi tulla kärsimään rangaistuksemme—täydellisellä uhrillaan Hän tyydytti Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja vihan—eikä siis enää ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Hänessä ovat (Room 8:1), mutta muutakin tarvittiin: jotta ihminen voisi tulla Pyhän Jumalan läsnäoloon—olla sisällä Jumalan rakkauden piirissä—tarvitsee hän pyhyyttä. Pyhästä rakkaudesta ei siis voi päästä osalliseksi kuin olemalla itse pyhä. Pyhyys taas ei ole jotakin, mitä meissä luonnostaan olisi; me saamme sen kaksiosaisena lahjana Jumalalta. Jeesus eli sen täydellisen elämän—rakastaen Jumalaa kaikesta sydämestään, sielustaan ja mielestään—mihin me emme ole ikinä kyenneet. Jos nyt siis olet turvannut Jeesuksen sovitustyöhön, on Jumala lukenut Poikansa ansiot sinun tilillesi ja sinä saat Jumalan edessä sen aseman, että olet pyhä, vaikka oletkin edelleen vajavainen, keskeneräinen ja kompuroiva. Tätä merkitsee olla kätkettynä Kristukseen. Toinen osa sitä pyhyyttä, jonka Jumalalta saamme tarkoittaa sitä, kuinka Hän kasvattaa ja hioo meitä Poikansa kuvan kaltaisuuteen; Hän vanhurskauttaa elämäämme. Perusta rohkeudelle, jolla voimme armon valtaistuimen eteen tulla, ei kuitenkaan ikinä saa perustua siihen, minne asti olen vaelluksessani ehtinyt—sillä se ei tule ikinä riittämään—vaan aina siihen, mitä Jeesus on vuokseni tehnyt. Jeesus on täyttänyt ehdot puolestamme ja uskossa me voimme ne omistaa!
Tämän voimme oppia myös tuhlaajapoika vertauksesta. Vieraalla maalla ollessaan tuhlaajapoika, menetettyään ensin kaiken, havahtui alennustilaansa, jossa eli. ”Niin hän meni itseensä..” (Luuk 15:17), eli tuli mielenmuutokseen, mikä on parannuksen tekemistä. Vailla omaisuutta, likaisena ja ryysyisenä lähti hän katuen kulkemaan takaisin kohti Isän kotia. Muistamme kuinka isä juoksi poikaa vastaan ja kuinka poika sitten nöyränä tunnusti syntinsä hänelle. Tämä on kaikki sangen ihanaa ja kaunista, mutta emme käy nyt tarkastelemaan sitä lähemmin. Kiinnitämme huomiomme siihen, mitä isä sanoi seuraavaksi. Hän ”sanoi palvelijoilleen: tuokaa pian parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin..” (Luuk 15:22). Isän rakkaus siis ilmestyi tuhlaajapojalle ensin siinä, että tämä juoksi poikaa vastaan, muttei isä kuitenkaan sallinut poikansa ryysyisenä käydä aterioitsemaan kanssansa. Niin kuin me siis tarvitsemme Jeesuksen vanhurskauden peittämään meidät, niin tarvitsi myös tuhlaajapoika nuo puhtaat ja parhaat vaatteet yllensä, ennen kuin hän saattoi päästä takaisin yhteyteen isänsä kanssa, eli sisälle hänen rakkautensa piiriin.