Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Jumalan vapaus ja rakkaus

Jumalan luonne, Eesau, Jaakob, Jumalan rakkaus, Jumalan valitut, Jumalan vapaus, Jumalan viha, Malakia, Paatuminen, Room 9, Valinta

”Ennustus, Herran sana Israelille, Malakian kautta. Minä olen teitä rakastanut, sanoo Herra. Mutta te sanotte: ’Missä Sinä olet osoittanut rakkautesi meihin’” (Mal 1:1-2). Eikö juuri tämä ole ongelma monesti myös nykyisin. Jumalan rakkaudesta kyllä puhutaan paljon, mutta kenellä on todella syvällistä ymmärrystä Hänen rakkaudestaan? Kuinka lujasti seisomme evankeliumin perustalla? Kuinka hyvin tunnemme sen sanoman, johon uskomalla olemme pelastuneet? ”Te sanotte: ’Missä Sinä olet osoittanut rakkautesi meihin?’”  Moni varmasti osaisi kyllä vastata siteeraamalla Johannesta: ”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme Hänen kauttansa. Siinä on rakkaus—ei siinä, että me rakastamme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1Joh 4:9-10). Tästä huolimatta on oikein esittää kysymys, miksi Jumalan rakkaus on niin ihmeellistä? Mitä sinä vastaisit?

Tarkastelemamme Malakian kirjan kohta jatkuu monen mielestä ehkä odottamattomalla tavalla: ”Eikö Eesau ollut Jaakobin veli, sanoo Herra, ja Jaakobia Minä rakastin, mutta Eesauta Minä vihasin; ja Minä tein hänen vuorensa autioiksi ja annoin hänen perintöosansa erämaan aavikkosusille” (Mal 1:2-3). Jumalan toiminta suhteessa Jaakobiin ja Eesauhun siis puhuu meille Hänen rakkaudestaan. Jaakobista ja Eesausta puhutaan myös UT:n puolella:  ”Ennen kuin kaksoset olivat syntyneetkään ja ennen kuin olivat tehneet mitään, hyvää tai pahaa, niin—että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden—sanottiin hänelle (Rebekalle): ’Vanhempi on palveleva nuorempaa’, niin kuin kirjoitettu on: ’Jaakobia Minä rakastin, mutta Eesauta Minä vihasin’”(Room 9:11-13). Luvun 9 kuvauksessa sanotaan, että ”Jumala ei tee väärin, sillä Hän on armahtamisessaan ja hylkäämisessään täysin vapaa.”  

”Sillä Raamattu sanoo faraolle: ’Juuri sitä varten Minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että Minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä” (Room 9:17). Jumala salli pahan kuninkaan nousta valtaan, tietäen tämän sydämen tilan, sekä sen, kuinka hän tuossa asemassa tulisi paatumaan lisää. Jumala ei sallinut tätä tarkoituksettomasti, sillä läpi historian on Hän ohjannut tapahtumia ja kansojen vaiheita, jotta niitä tutkimalla voisimme oppia hengellisiä totuuksia. ”Tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut” (1Kor 10:11). Jumala siis nosti faraon esiin ja voisi sanoa, että se oli rangaistus, sillä se teki faraon tuomiosta kovemman. Jumalan tarkoituksena oli näyttää voimansa sekä saada nimensä maine kiirimään maan ääriin. Vapauttaessaan kansansa orjuudesta Jumala myös kukisti Egyptin epäjumalat; Jumala osoitti voimansa näiden ylitse vitsauksissa, tarkoituksenaan varmasti myös se, että Hänen kansansa oppisi, miten turhaa on turvata niiden apuun.

Joku saattaa kysyä: eikö Jumalassa ole vääryyttää kun Hän paaduttaa ja tahtoo näyttää vihansa (Room 9:14,18,22)? Mutta Paavalia kiinnostaa ja ihmetyttää kolikon toinen puoli. Jumalan pitkämielisyys. Paavali kysyy: ”Entä jos Jumala, vaikka Hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön..” Farao oli mitä ilmeisimmin ”vihan astia, valmis häviöön.” Vertauskuva on musertava. Jos astia ei kelpaa enää mihinkään muuhun, kuin että siihen vuodatetaan Jumalan viha, on asioiden laita huonosti. Jumala on Savenvalaja ja me ihmiset olemme savi. Hän omistaa jokaisen astian; Hänellä on valta tehdä toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten. Kuitenkin, kukapa ei säilyttäisi hyvissä astioissa arvokkaita asioita ja halvoissa taas halpoja asioita? Meillä on vastuumme tässä: ”Jos nyt joku puhdistaa itsensä tämänkaltaisista, tulee hänestä astia jaloa käyttöä varten, pyhitetty, isännälleen hyödyllinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmis” (2Tim 2:21). ”Mutta suuressa talossa ei ole ainoastaan kulta- ja hopea astioita, vaan myös puu- ja saviastioita, ja toiset ovat jaloa, toiset halpaa käyttöä varten” (2Tim 2:20). Älkäämme erehtykö luulemaan, että tällä olisi mitään tekemistä sen kanssa, kuinka näkyvällä paikalla palvelemme Jumalaa.  Se, joka palvelee saadakseen huomiota tai ihailua osakseen ihmisiltä, ei saa palkkaa Jumalta.

On siis olemassa laupeuden astioita ja vihan astioita. Laupeuden astia tarkoittaa uudestisyntynyttä kristittyä. Siteeraamamme jakeet toisesta kirjeestä Timoteukselle koskivat laupeuden astioita. Korinttolaiskirjeestä luemme rakennusmateriaaleista. Tämäkin teksti on kohdistettu laupeuden astioille. ”Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle (Kristus), rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivista, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää (kullasta, hopeasta ja jalokivistä rakennettu), on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi. Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä” (1Kor 3:12-16)? Vihan astioita ovat ne, jotka eivät ole rakentaneet taloaan perustukselle, Kristuskalliolle, vaan ovat rakentaneet hiekalle. Kukaan ei voi rakentaa elämäänsä kalliolle, ellei Jumala ensin armahda häntä.

Moosekselle Jumala sanoi: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan” (2Moos 33:19). Kyseessä ei siis ikinä ole ihmisen suoriutumisen taso. Kaikessa on kyse Jumalasta, jolla ei ole mitään velvollisuuksia ketään kohtaan; Hän on täysin vapaa joko armahtamaan tai tuomitsemaan, niin kuin kirjoitettu on: ”Jaakobia Minä rakastin, mutta Eesauta vihasin” (Mal 1:2,3). Ymmärrämme tämän paremmin, jos kuvittelemme mielessämme hyvää kuningasta vastaan kapinoineen murhamiesten joukon. Antautuneina nämä nyt seisovat rivissä kuninkaan edessä. He ovat teoillaan loukanneet kuningasta verisesti, tappaneet tämän alamaisia ja ryöstäneet tämän omaisuutta. He todella ansaitsisivat kuninkaan vihan ja rangaistuksen osakseen! Jos kuningas kuitenkin suuressa laupeudessaan päättäisi armahtaa kuusi miestä, ja teloituttaa loput, tekisikö hän väärin? Ehdottomasti ei! Sensijaan, joku voisi sanoa, hän tekisi väärin alamaisiaan kohtaan päästämällä pahantekijät vapaalle jalalle—nämähän joutuisivat pelkäämään noita miehiä. Kun Jumala armahtaa ihmisen, tekee Hän tästä myös uuden luomuksen; kun Jumala armahtaa, Hän muuttaa ihmisen sisällisesti.

Pitkämielisyydessään Jumala antaa jokaiselle ”vihan astialle” aikaa parannuksen tekoon. Näin on ollut aina. ”Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta” (1Piet 3:20).Nooa oli ”vanhurskauden saarnaaja” näiden ihmisten parissa, kunnes vedenpaisumus tuli, ja hukutti ne, jotka eivät olleet käyneet sisälle arkkiin (vertauskuva Jeesuksesta). Noin sadan vuoden ajan Nooa varotti aikalaisiaan tulevasta tuhosta ja osoitti arkkia, pelastusta jota Jumalan käskystä valmistettiin. Koska sanoma ei murtanut ihmisiä, on sen täytynyt kovettaa heitä—hehän jatkoivat elämäänsä pahuudessa, jonka tähden Jumala sitten rankaisi heitä.

”Niin Jumala siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo” (Room 9:18). Jokainen, joka kuulee evankeliumin, ei tule uskoon, vaikka usko syntyykin kuulemisesta (Room 10:17).  Jumala on se, joka joko valitsee Henkensä kautta koskettaa ihmisen sisintä, tämän kuullessa evankeliumin ja herättää ihmisen synnin unesta, tai sitten ei. Jumala on täysin vapaa. Jotta emme kuitenkaan ymmärtäisi edellä siteerattua jaetta väärin, on meidän hyvä tarkastella hetki ihmissydäntä. Se on luonnostaan, synnynäisesti taipuvainen paatumaan. Paaduttaminen ei siis ole Jumalan puolesta aktiivinen, vaan passiivinen teko—Jumala vain sallii sen tapahtua. On siis puhdasta armoa, jos ihminen ei paadu. On silkkaa armoa, jos Jumala sanansa kautta herättelee kuulijaa. Vaikka taustalla siis onkin Jumalan valinta; Hän joko armahtaa (aktiivisesti) tai paaduttaa (passiivisesti), on ihminen vastuussa siitä, mitä hän omassa kokemuspiirissään, omalla tahdollaan valitsee. Omassa kokemuspiirissään ihminen tuntee tahtonsa olevan vapaa. Kenenkään tahto ei kuitenkaan ole vapaa, niin kuin Jumalan tahto on—Hän on kaikista itsensä ulkopuolisista vaikuttimista vapaa. Meihin ihmisiin sen sijaan vaikuttaa kulttuuri, yhteiskunnan arvot, ihmisten toiveet, aikaisemmat kokemuksemme, halu ja himo jne.. Ihminen on kyllä vapaa valitsemaan sen, minkä tahtoo, mutta eri asia on, mitä hän tahtoo. ”Sillä lihan mieli on kuolema.. sentähden että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan” (Room 8:6,7). ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää..” (1Kor 2:14). Luonnollinen ihminen (uudestisyntymätön) ei luonnostaan ota vastaan Jumalaa, vaan pikemminkin vihaa Tätä. Tästä syystä Jeesus opetti, ettei kukaan voi tulla Isän tykö, ellei Isä ensin vedä häntä.

Kun pyrkimyksenämme siis on ymmärtää Jumalan rakkautta ja sen ihmeellisyyttä syvemmin, on meidän esitettävä ensinnäkin kysymys siitä, millainen on Jumala, joka rakastaa, ja toiseksi, millainen on ihminen, johon tuo rakkaus kohdistuu. Meidän on myös tutkittava Sanaa aralla tunnolla ja nöyrällä mielellä—emme saa olla Sanan tuomareita ja alkaa syyttämään Jumalaa, jos jokin asia ei meitä miellytä tai jos emme jotakin heti käsitä. Niin hengellisessä elämässä kuin Jumalan luonteessakin on monia paradokseja. Jumalan luonteessa esimerkiksi on monia eri piirteitä, kuten viha ja rakkaus. Nämä eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan operoivat yhdessä, täydellisessä harmoniassa. Tästä syystä voimme lukea, että Jumala tahtoisi kaikkien pelastuvan, mutta tahtoo myös yht’aikaa näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi. Miten Jumalan tahto siis voi täydellisesti täyttyä; kuinka Hänen halunsa armahtaa ja osoittaa vihansa voivat yhtälailla toteutua? ”Silloin Minä (Jeesus) sanoin: ’Katso, Minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä Minun on tehtävä. Sinun tahtosi (armo & viha), Minun Jumalani, Minä teen mielelläni, ja Sinun lakisi on Minun sydämessäni’” (Ps 40:8-9). Niinpä Jeesus otti paikkamme, meidän rangaistuksemme, kaiken Jumalan vihan yllensä riippuessaan ristillä niin, ettei olisi enää mitään niiden tiellä, jotka nöyrtyen kääntyisivät Jumalan puoleen. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, Hän meidän tähtemme teki synniksi, että me Hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2Kor 5:21). Tästä syystä Jeesus on Tie (Joh 14:6); Hän on tie Isän tykö. Hänen kuolemansa hetkellä temppelin esirippu repesi ylhäältä alas saakka, ja Hänessä on meillä pääsy kaikkeinpyhimpään, Isän läsnäoloon. Hän on meidän uhrimme, joka kerran on uhrattu meidän edestämme ja Hänen veressään on meidän anteeksiantomme. Hänen kautta Isän rakkaus virtaa nyt jokaiselle, joka Häneen uskoo!

Mikä siis tekee Jumalan rakkaudesta niin ihmeellistä? Se, että Hän on täysin vapaa armahtamaan tai tuomitsemaan, osoittamaan rakkauttaan tai vihaansa. Se, että Jumalalla ei ole mitään velvotteita ketään tai mitään kohtaan. Se, että Hän tekee aina mitä tahtoo ja vain mitä tahtoo. Mutta, niin kuin maallinenkin isä, jos hän on rakastava, toimii aina lapsensa parhaaksi, niin myös Taivaallinen Isä, Jumala toimii kaikella voimallaan ja rakkaudellaan jokaisen lapsensa parhaaksi. Jumala ei työnnä luotaan niitä, jotka Hän on omakseen valinnut; Hän pysyy uskollisena eikä pyörrä sanojaan eikä lupauksiaan.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).