Mietteitä joistakin kysymyksistä, joita olen kohdannut evankelioidessani
Eräs henkilö, jonka kanssa keskustelin, sanoi seuraavaa:
"Jos seuraavat Jeesuksen lausumat sanat pitävät paikkansa: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät” (Matt 7:13-14), niin eikö saatana silloin ole voittaja, ja Jumala häviäjä. Kohdan mukaanhan ihmisiä menee enemmän helvettiin kuin taivaaseen. Raamattu sanoo Jumalan olevan rakkaus, mutta miten Jumala voi olla rakastava ja sallia tämän? Mehän olemme täällä oppimassa. Kärsimyksen kautta esimerkiksi voimme kasvaa. Oletko ikinä saanut palovammaa esimerkiksi käteesi? Miltä mahtaisikaan tuntua palaa ikuisesti? Kuinka mikään teko voi olla niin hirveä, että sen rangaistuksena joutuisi ikuisesti palamaan tulisessa järvessä?"
En keskustelutilanteessa osannut vastata esitettyihin argumentteihin, mutta sain kuitenkin suunvuoroa senverran, että onnistuin kertomaan hänelle evankeliumin.
Kysyjä kyseenalaistaa sanoillaan Jumalan rakkauden, sillä se ei vastaa hänen omaa erheellistä käsitystään rakkaudesta. Kysyjän mielestä Jumala myös on moraaliton ja epäoikeudenmukainen rangaistessaan syntistä ikuisella tulella. Hänen ajatuksena siitä, että ihmisen tarkoitus ja päämäärä olisi oppia ja viisastua maanpäällä, ja tulevissakin maailmoissa, kumpuaa new age ajattelusta, joka tulee Aasiasta, ja jonka alkulähteenä lienee muinainen Babylon.
Esimerkiksi sielunvaelluksen kierteestä uskotaan voitavan vapautua kasvamalla ja viisastumalla useiden elämänkiertojen eli jälleensyntymien aikana, kunnes ihminen lopulta valaistuu, saavuttaa nirvanan ja sulautuu yhteen alkulähteen kanssa. Ajatus siitä, että ihmisen päämääränä on kasvaa, viisastua ja valaistua, tuntuu yhteneväiseltä siihen, mitä saatana paratiisissa lupasi ihmiselle: ”te tulette niin kuin Jumala tietämään..” Koska helvetissä ei enää ole mitään kasvua tai oppimista, eikä sieltä ole poispääsyä, ei kysyjän mukaan siis voi olla tarkoituksenmukaista se, että kukaan joutuisi sinne. Uskon, että Raamatun kokonaissanoman valossa voidaan kuitenkin todeta, että ihmisen perimmäinen tarkoitus ja päämäärä on kirkastaa Jumalan nimeä. Näin tapahtuu sekä tuomiossa että pelastuksessa. Näemme tämän myöhemmin.
Uskon, että se, joka kyseenalaistaa Jumalan tuomioiden oikeudenmukaisuuden ja puhtauden, ei ymmärrä jompaakumpaa, tai kumpaakaan kahdesta seuraavasta seikasta:
1.Ihmisen totaalinen turmeltuminen synnin seurauksena, ”niin kuin kirjoitettu on: ’Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room 3:10-12). Jumalan lain edessä ihminen on siis paha ja ansaitsee tuomion.
2. Synnin kauhistuttava luonne, ei ainoastaan sentähden, miten se turmelee ihmisen läpikotaisesti, vaan ennenkaikkea sentähden, kuinka ääretön loukkaus se on äärettömän pyhää Jumalaa kohtaan. Ihmisten, jotka ovat saaneet Häneltä jokaisesta hengenvedosta lähtien lahjaksi kaiken, tulisi kiittää Häntä ja ylistää Häntä, mutta he pilkkaavat ja halveksuvat Häntä. Ihminen voi kuvitella Jumalan itsellensä mieluisaksi; sellaiseksi, joka sallii hänelle ne synnit, joita hän rakastaa. Nykyisinkin siis palvotaan epäjumalia. Se Jumala, joka on luonut taivaat ja maan, on kuitenkin pyhä, ja vihaa syntiä äärettömällä ja palavalla vihalla. Jumalan viha ei ole ristiriidassa Hänen rakkautensa kanssa. Jos Jumala rakastaisi pahaa, olisi Hänen rakkautensa turmeltunutta. Jos uhkailemme kaveriamme leikillämme ja sanomme, että tapamme hänet (mikä ei toki ole suotavaa käytöstä) emme kuitenkaan joudu ongelmiin. Jos taas leikillämme esitämme tappouhkauksen maamme presidentille, joudumme vähintäänkin tutkintaan, luultavasti vankilaankin. Tämä vertaus voi auttaa meitä hieman hahmottamaan sitä, missä mittasuhteissa liikutaan, kun puhutaan synnin kautta kapinoitsemisesta Jumalaa vastaan.
Henkilö, kenen kanssa kävin tätä keskustelua, oli lukenut paljon ja tunsi myös kreikankielisten sanojen, eli Raamatun alkukielen sanojen merkityksiä. Hän ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt evankeliumia, eikä Raamatun kokonaissanomaa. Hän oli myös perehtynyt monipuolisesti gnostilaisiin teksteihin ja hänen käsityksensä maailmasta on synkretistinen sillisalaatti. Siis kiehtovaa mystiikkaa, kätkettyä viisautta ja siideriä kirkkopuistossa.
Tarkastelkaamme hänen väitettään, että mikäli enemmistö ihmiskunnasta päätyy helvettiin, on saatana voittaja ja Jumala häviäjä. Väitän heti alkuun, että vaikkei yksikään ihminen koskaan astuisi sisälle taivaan porteista, olisi Jumala silti voittaja. Ensinnäkin, saatana on jo hävinnyt ja tuomittu. Tuomion täytäntöönpano tosin vielä Jumalan omien tarkoitusperien vuoksi viipyy. Saatanan tappio ei varsinaisesti tapahtunut silloin, kun Jeesus ristinpuulla huusi: ”se on täytetty”, vaan silloin, kun hän sanoi sydämessään: ”Minä nousen taivaaseen, korkeammalle Jumalan tähtiä minä istuimeni korotan ja istun ilmestysvuorelle pohjimmaiseen Pohjolaan. Minä nousen pilvien kukkuloille, teen itseni Korkeimman vertaiseksi” (Jes 14:13-14). Aikojen alkuhämärässä taivaassa käytiin taistelu, jossa saatana enkeleineen taisteli enkeliruhtinas Mikaelia ja muita Jumalan enkeleitä vastaan. Huomioikaamme tässäkohtaa sekin, ettei Jumalan sanota lianneen käsiään taistelussa—Hänen ei tarvinnut. Niin saatana, kuin hänen enkelinsäkin siis kärsivät tappion jo ennen, kuin luomistyö oli täysin valmis. Näyttämöä Jumalan ikuiselle suunnitelmalle ei vielä edes oltu rakennettu, kun vihollinen jo kukistettiin. Saatanan tappio oli siis se, ettei hän säilyttänyt ”valta-asemaansa” (Juud 6), niin kuin eivät muutkaan enkelit, jotka lankesivat. Saatana enkeleineen syöstiin maan päälle, jossa he nyt aktiivisesti tekevät työtään eksyttääksensä kansakunnat. Jumala on kuitenkin jo ennalta sanonut, kuinka saatanan loppupeleissä käy: ”Perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti” (Ilm 20:10).
Joku ehkä kysyy: eikö kuitenkin voida ajatella saatanan voittavan, kun kyse on sielujen pelastumisesta? Ei, on totuudellinen vastaus. Sielun pelastuminen on voitto tuolle sielulle itselleen, ja sielun joutuminen iankaikkiseen kadotukseen, on tappio tuolle sielulle itselleen. Ehdotonta kuitenkin on se, että Jumala on voittaja jokatapauksessa. Jumala voittaa kostaessaan vihollisilleen sekä pelastaessaan jonkun vihollisistaan uudestisynnyttämällä tämän lapsekseen. Jumalan tarkoitus on kirkastaa oma nimensä ja tämä toteutuu syntisen tuomion kautta. Jumala ”tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi” (Room 9:22); Hän haluaa tuomita oikeudenmukaisesti oman luonteensa tähden; sillä Hän on oikeudenmukainen. Kun Jumala, jolla on valta ja auktoriteetti ylitse kaiken, tuomitsee syyllisen, ei Hän tee väärin. Jumala on myös rakkaus, mutta kuinka voi ihminen päästä osalliseksi oikeudenmukaisen Jumalan rakkaudesta. Saamme vastauksen, kun nostamme katseen ristinpuulle, jolla viatonta Uhrikaritsaa rangaistiin edestämme n. 2000 vuotta sitten Jerusalemissa. Huuto, ”se on täytetty”, pitää sisällään oikeudenmukaisuuden vaatimuksien tyydyttämisen niin, että nyt on tie avoinna jokaiselle syntiselle Jumalan armoistuimen eteen uskon kautta Herraan Jeesukseen. Jumala siis kirkastaa nimensä, ja täten on voittaja: joko tuomiossa tai armossa. Hän itse toki suvereenina valitsee kunkin kohdalla sen, kuinka toimii. ”Entä jos Jumala, vaikka Hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen” (Room 9:22-23)?