Maallinen ja taivaallinen maja
"Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty" (2Kor 5:1). Paavali jos kuka tiesi, millaista se on, kun maallista majaa hajotetaan maahan--ja maatahan tämä lihapukumme onkin! Paavali oli ollut "vainoissa, hädissä, ahdistuksissa, ruoskittavana, vankeudessa, meteleissä, vaivannäössä, valvomisissa, paastoissa" (2Kor 6:4-5), ja monessa muussa (kts. 2Kor 11:23-28).
Vaikka emme koskaan kokisikaan samaa kuin Paavali, on maallisen majamme hajoaminen väistämätöntä. Sanoihan Jumala: "Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" (1Moos 3:19). On huomionarvoista pysähtyä miettimään hetkeksi sitä, miksei Paavali lannistunut kaiken kokemansa kärsimyksen ja vaikeuden tähden? Uskon, että hän ei lannistunut, koska hänellä oli "silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka (ja tämä on huomionarvoista!) Hänelle tarjona olevan ilon sijasta (KJV sanoo paremmin, että edessään olevan ilon tähden Hän kärsi ristin häpeää halveksuen) kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan oikealle puolelle" (Hebr. 12:2). Mutta, kysykäämme; mikä oli tuo ilo, johon Jeesus kiinnitti katseensa? Mikä oli tuo ihmeellinen näkymä, joka sai Hänet halveksimaan kokemaansa häpeää? Jeesuksen ilo oli ensinnäkin siinä, että Hän pian olisi taas Isän luona, ja toiseksi siinä, että verensä hinnalla Hän lunastaisi itselleen morsiamen, jota myös seurakunnaksi kutsutaan. On ihmeellistä miettiä, että Jeesus luopui syvimmästä ilostaan osittain jo siinä, että Hän tyhjensi itsensä ja astui alas maan päälle, mutta vielä enemmän siinä, kun Hän ristillä riippuessaan tuli Isänsä hylkäämäksi. Läpi ikuisuuden Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat olleet täydellisessä rakkaudessa, rikkomattomassa yhteydessä keskenään, iloiten äärettömällä ilolla, jonka lähde he itse ovat.
Jeesus siis piti katseensa siinä, että Hän oli menossa takaisin kirkkauteen, ja niin uskon Paavalinkin toimineen. Näemme Paavalin kuvauksesta, että hän tosin usein huokaili raskautettuna, muttei ikinä toivottomana, sillä hänenkin silmien edessä oli näky Jumalasta ja siitä ilosta, joka vielä odotti täyttymystään tulevaisuudessa. En osaa sanoa, huokailiko Paavali enemmän maallisen majansa hajoamisen, vaiko taivaallisen koti-ikävänsä tähden. Kallistun kannattamaan jälkimmäistä sen perusteella, mitä Paavali kirjoitti edellisessä luvussa (lue tekstini aarre saviastioissa). Paavali kirjoittaa: "Sentähden me huokaammekin ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun me kerran olemme siihen pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi" (2Kor 5:2-3).
Jotta voisimme ymmärtää asian kirkkaammin, niin kysykäämme vielä, että miksi ikävöisimme sitä, että jo saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme? Senkötähden, että se on päivitetty versio nykyisestä lihapuvustamme ja saattaa mahdollistaa lentämisen? Ei! Senkötähden, ettei meidän silloin enää tarvitse olla verhoutuneena katoavaisuuteen--tähän lihapukuun? Kyllä, muttei se ole asian ydin. Nyt me kyllä "huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua.." (2Kor 5:4), sillä osaamme maallisen majan huoneenhaltijoina kuuluu monta tuskaa ja kipua, joista vähäisin ei ole taistelu syntiä vastaan (kts. Room 7:13-25). Haluaisimme siis jo paljon mielummin verhoutua taivaalliseen majaamme eli ylösnousemusruumiiseen, mutta, kuten jo totesimme, emme tuon ruumiin itsensä vuoksi vaan siksi, että silloin uskomme muuttuu näkemiseksi; silloin saamme vihdoin katsella Herraamme ja Kuningastamme kasvoista kasvoihin ja nauttia yhteydestä Häneen vailla niitä rajoitteita, jotka vielä ajallisessa elämässä näkemistämme ja yhteyttämme haittaavat ja häiritsevät. Haluaisimme siis "pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista" (2Kor 5:4).
"Mutta se, joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille Hengen vakuudeksi" (2Kor 5:5). Kaikki olemisemme ja viipymisemme tomumajassamme on Jumalan säätämää ja määräämää. Hänen käsissään on elämäni mitta. Mitään ei tapahdu Hänen sitä sallimatta. Hän istuu valtaistuimellaan ja hallitsee. Hän on nähnyt hyväksi kirkastaa Poikansa Jeesuksen meidän katoavaisuudessamme ja siinä että olemme tällaisia kuin olemme. Me olemme kuin saviastioita, joissa Hän Henkensä kautta asuu--Hänen Henkensä on siis vakuutenamme ja Hänen Henkensä kirkastamin silmin me saamme jo nyt katsella Hänen kirkkauttaan, vaikkakin vain "kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin" (1Kor 13:12), varmasti luottaen siihen, että kerran uskomme muuttuu näkemiseksi. "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä Hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme. Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin" (Room 8:16-18). "Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä ja tiedämme, että, niinkauan kuin olemme kotona tässä ruumiissamme, me olemme poissa Herrasta.. mutta me olemme turvallisella mielellä.." (2Kor 5:6,8), koska me tiedämme, että kun aika meistä jättää, niin me pääsemme kotiin Herran tykö. Me "haluaisimme mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö" (2Kor 5:8), sillä sitä ennen "me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä" (2Kor 5:7).
Vaikka ruumiimme ja savimajamme siis onkin Pyhän Hengen temppeli (emme ylistä omaa erinomaisuuttamme siitä, että Hän asuu meissä). Me voimme suhtautua tietyllä pyhällä välinpitämättömyydellä sen hajoamiseen. Jos kuolema todella on meille voitto, niin iloitkaamme sitä enemmän, mitä lähempänä se hetki on. Tällainen ilo ei tosin ole mahdollista, ellei katseemme ole kiinnittyneenä Jeesuksen kasvoihin ja ellei päämääränämme ole taivas. Tuo ilo on sellaista, jota voimme kokea samalla "kun me huokaamme ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme" (2Kor 5:2). Nyt siis osanamme on vaeltaa "uskossa eikä näkemisessä" (2Kor 5:7), ja siten kirkastaa Jumalan nimeä, koska me luotamme sekä Hänen Sanansa, Henkensä ja meidät puhdistaneen Jeesuksen veren todistukseen (1Joh 5:7,8).