Paavalin elämästä
”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, lähetetty julistamaan lupausta siitä elämästä, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, rakkaalle pojalleni Timoteukselle. Armo, laupeus ja rauha Isältä Jumalalta ja Kristukselta Jeesukselta, meidän Herraltamme! Minä kiitän Jumalaa, jota esivanhemmistani asti palvelen puhtaalla omallatunnolla—samoinkuin minä lakkaamatta muistan sinua rukouksissani öin ja päivin, haluten, muistaessani kyyneleitäsi, saada sinua nähdä, että täyttyisin ilolla—kun mieleeni muistuu se vilpitön usko, joka sinulla on, joka ensin oli isoäidilläsi Looiksella ja äidilläsi Eunikella ja joka, siitä olen varma, on sinullakin. Siitä syystä minä sinua muistutan virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, joka sinussa on minun kätteni päällepanemisen kautta. Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen” (2Tim 1:1-7).
”Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne taas pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: ’Abba, Isä’” (Room 8:15)!
Toisin sanoen: ”Kun muistelen vilpitöntä uskoasi ja niitä kyyneleitä, joita olet sentähden vuodattanut, täyttyy sisimpäni rakkaudesta. Kaipaan ja ikävöin saada nähdä sinua. Rukoilen lakkaamatta, että saisit elää Jumalan suosiollisuudesta eli yhteydestä Häneen. Rukoilen että Hänen elämänsä sinussa tulisi voimallisemmin esille. Sydämeni on rauhaton, kunnes saan nähdä tämän olevan jatkuvaa todellisuutta elämässäsi. Vasta sen nähtyäni kykenen taas iloitsemaan! (Paavalin ilo oli ehdollista hänen veljiensä ilosta. Hän halusikin auttaa uskovia heidän iloonsa (2Kor 1:24)). Haikailen saada nähdä, kuinka koko persoonallasi nojaat Jumalaan ja Hänen Sanaansa, vaeltaen Kristuksessa, luottaen täysin Häneen (Hänen kaikkivoipaisuuteensa, viisauteensa ja hyvyyteensä). Rukoilen joka aika, että tämä olisi yhä vahvistuvaa ja kasvavaa todellisuutta elämässäsi. Rukoilen, että katseesi voisi olla lakkaamatta kiinnittyneenä Häneen.
Kun siis sinulla on tämä mainitsemani usko (ja minulla niin suuri rakkaus sinua kohtaan, että olet minulle kuin oma lapsi), haluan muistuttaa ja kehottaa sinua virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, sen sisimmässäsi asuvan rakkauden Jumalaa kohtaan, jolla sydämesi kerran täyttyi, kun minä ja vanhimmat laskimme kätesi päällesi tilanteessa, jossa vihkiydyit Kristukselle (kaste?)). Toivon siis, että tämä sisimmässäsi asuva rakkaus elpyisi ensirakkauden tilaan, syttyisi täyteen liekkiinsä ja olisi kuin hehkuva hiillos—mikäli tuli sisälläsi on ollut jollakin lailla hiipuneessa tilassa. Jumalahan ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, että uskonelämämme hedelmä olisi arkuutta ja kainostelua (uskon meissä synnyttämä hedelmä—luonteeltamme siis saatamme olla lähtökohtaisesti hyvinkin arkoja. Kysymys on siitä, mitä usko aikaansaa), vaan Hän antoi meille voiman, rakkauden ja raittiuden Hengen (Tässä näemme Jumalallisen järjestyksen, jonka mukaan saamme ensin voiman tulla Jumalan lapsiksi Pyhässä, lapseuden Hengessä, jossa huudamme: ”Abba, Isä”. Sitten rakkauden, joka Hänen Henkensä kautta vuodatetaan sydämiimme. Sitten raittiuden, koskien tervettä oppia ja suoraa uskonvaellusta. Hän lähetti Sanansa ja paransi heidät—Jumalan Sana on kokonansa totuus ja tarvitsemme sitä ravinnoksemme, jotta pysyisimme terveenä; jotta pysyisimme totuudessa). Hengen raittius ilmenee elämissämme maltillisuutena, rauhallisuutena, sisällisenä tasapainoisuutena, itsekurina ja itsensähillitsemisenä. Juuri tähän Jumala on sinut vapauttanut. Sait Pyhän Hengen voimasta syntyä Jumalan lapseksi. Hän vapautti sinut synnin orjuudesta ja lain kirouksesta. Älä pelkää yrittäen edelleen vahvistua teoista! Vahvistu Kristuksen armossa! Vahvistu totuudessa! Muista, älä yritä teoillasi ansaita paikkaasi Jumalan perheessä tai Hänen suosiollisuuttaan—silloinhan joutuisit pelkäämään, sillä kaikki parhaimmatkin ponnistelusi ovat Pyhän Jumalan edessä kelvottomia, kuin likaisia rättejä! Käännä katseesi vain Kristuksen täydellisyyteen; olet saanut lahjaksi uudestisyntymässä Hänen vanhurskautensa ja kun nyt vaellat yhteydessä Häneen, täyttää Jumala sisintäsi rakkaudellaan ja samalla pyhittää elämääsi. Hän vaikuttaa sinussa sen, että kannat hedelmää. Näin täytät lain ilman, että itse otsa hiessä ponnistelisit siihen. Ole siis hengeltäsi raitis, niin että oikein ymmärrät evankeliumin ja seisot sillä Kalliolla, jolle Herra on sinut nostanut. Pysy Hänessä ja juurru Häneen!”
Paavalin sanoman keskipisteessä oli aina evankeliumi, ”Jumalan voima.” Evankeliumin ydinsanoma taas on elämä Kristuksessa Jeesuksessa—sen Jumala on luvannut jokaiselle joka uskoo Hänen Poikaansa. Paavali omisti koko elämänsä sille, että tämä Jumalan elämä voisi ilmestyä Hänen veljissään ja sisarissaan, että Jumala sitäkautta tulisi kaikin tavoin ylistetyksi! ”Teille pakanoille, minä sanon: koska olen pakanain apostoli, pidän minä virkani kunniassa, sytyttääkseni, jos mahdollista, kiivauteen niitä, jotka ovat minun heimolaisiani, ja pelastaakseni edes muutamia heistä” (Room 11:13-14). ”Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin, ja olen ollut juutalaisille ikään kuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikään kuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikään kuin olisin ilman lakia—vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa—voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi (ja saisin jakaa sen siunaukset teidän kanssanne, AMP)” (1Kor 9:19-23).
Paavalin rakkaus Timoteusta kohtaan oli niin suurta, ettei Hän halunnut suoda itselleen lepoa, ennen kuin saisi taas kuulla Timoteuksen vaeltavan uskossa vahvana ja terveenä. Paavali siis asetti toiset itsensä edelle, toivoen toisaalla toisten pelastumista niinkin voimakkaasti, että oli jopa valmis tulemaan kirotuksi heidän edestään. Paavali vietti varmasti lukemattomia unettomia öitä, kun hänen sielunsa oli rauhaton joidenkin veljien tai siskojen tilasta (Apt 20:31). Paavali ja hänen työtoverinsa olivat aivan pakahtua huolesta, kun tiesivät tessalonikalaisten olevan ahdingossa. Öin ja päivin he rukoilivat, että nämä voisivat olla uskossaan vahvat (1Tess 3). Niinpä tämä sisäinen rakkaus Paavalissa veti häntä uudestaan ja uudestaan viipymään rukouksessa, sillä Hän tiesi, että vain Herra voisi auttaa näitä ihmisiä ja vahvistaa heidän uskoaan. ”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja Hänen armonsa sanan haltuun, Hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa” (Apt 20:32). Paavali ei luottanut itseensä! Hän ei kerskannut siitä, mitä oli inhimillisesti kerran ollut, vaan piti kaiken ihmiskunnian turhana, jotta voisi täydemmin tuntea Kristuksen. Paavali joutui työnsä tähden luopumaan kaikesta siitä, muttei hän surrut; hän iloitsi. Hän iloitsi, ja saattoi olla ilossaan vahva, sillä hän katseli päämääräänsä, iankaikkista elämää Jumalan välittömässä yhteydessä. Hän kirjoittaa: ”Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil 3:13-14).
Paavali näyttää aina ajatelleen toisten hengellistä parasta—ei kerrota, että hän olisi seurustellut ihmisten kanssa itse seurustelun tähden. Hänen silmiensä edessä lienee aina ollut Kristuksen nimen kirkastuminen. Niin intohimoinen oli hänen sydämensä Jumalaa kohtaan. Hän, syntisistä suurin oli löytänyt tuon niin suuren armon itselleen, ja niinpä hän nyt uhrasi elämänsä, jotta mahdollisimman moni muukin voisi tuon armon kokea. Paavali ei vain opettanut toisia kirjoittaessaan roomalaisille seuraavaa: ”Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme Hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä Hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room 6:3,4). Paavalin oma elämä oli vahva esimerkki siitä, mitä tarkoittaa vaeltaminen uudessa elämässä. Hän oli omistanut elämänsä Jumalan valtakunnan tulemiselle. Ei enää elänyt Paavali, sillä hän oli kieltänyt itsensä. Nyt eli Kristus hänessä. Elämä oli Paavalille Kristus, ja kuolema voitto (Fil 1:21). Elipä hän, tai kuoli, toivoi hän vain saavansa kirkastaa Kristusta ruumissaan kaikella rohkeudella. Varmasti voimme todeta, että Isä meidän rukous oli runkona kaikelle Paavalin rukoilemiselle. Galatalaisille Paavali kirjoitti: ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:19,20).
Johannes kirjoitti ensimmäisessä kirjeessään rakkauden olevan Jumalasta, ja että ”jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus” (1Joh 4:7,8), ja kuinka ihanalla tavalla ilmensikään Paavalin elämä tätä jumalallista rakkautta. Ei Paavali itsessään ollut mitään—hän oli syntisistä suurin. Paavalin rakkaus Jeesusta ja kaikkia pyhiä kohtaan ei ollut synnynnäistä. Hänenkin kohdallaan rakkaus oli siinä—ei siinä, että hän olisi rakastanut Jumalaa, vaan siinä, että Jumala rakasti häntä, ja lähetti Poikansa hänen syntiensä sovitukseksi (1Joh 4:10). Evankeliumi ilmoittaa meille, mitä on todellinen rakkaus. Jeesus antoi henkensä meidän edestämme—synnitön syntisten edestä, ja niin meidänkin tulee nyt antaa henkemme veljiemme edestä (1Joh 3:16). Olemme aivan velvoitetut tekemään näin (1Joh 4:11) ja miettiessämme vastausta kysymykseen ’miten?’ on meidän hyödyllistä tutkia Paavalin elämää.
”Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne taas pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: ’Abba, Isä’” (Room 8:15)! Huomaa, että Paavali kirjoittaa monikossa ’me’. Hän ei tyytynyt siihen, että Hänellä oli kaikki hengellisesti hyvin, vaan toivoi, että yhdessä kaikkien pyhien kanssa, missä vain hän heitä tapasikaan, hän voisi huutaa: ’Abba, Isä’, ja että kaikki uskovat voisivat pysyä apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa (Apt 2:42). Aamen.