Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Jumalan viha

Jumalan luonne, A.W. Pink, Armon syvempi ymmärtäminen, Helvetti, Jumalan oikeudenmukaisuus, Jumalan viha, Jumalan viha syntiä kohtaan, Rangaistus, Tuomio, Viha

Seuraava teksti on vapaa suomennos A.W Pinkin kirjasta Attributes of God, kappaleesta Wrath of God. Itse olen tullut siihen tulokseen, että mikäli haluamme todella "kasvaa armossa ja totuudessa", tulla syvemmin ymmärtämään Jumalan rakkauden ihmeellisyyttä, on meidän ensin tunnettava tämä puoli Hänestä. Jumalan koskien pauhussa syvyys syvyydelle huutaa (Ps 42:8).

On surullista havaita, että niin moni uskoaan tunnustava ihminen nykyään suhtautuu Jumalan vihaan niin negatiivisesti. Monet tuntuvat ajattelevan, että kristittyinä meidän tehtävämme olisi pyytää anteeksi maailmalta Jumalan vihaa. Moni selittää Jumalan olleen Vanhan Liiton aikana vihainen, mutta nyt yht’äkkiä Hänen muuttuneen armolliseksi ja rakastavaksi. Harva tosin avoimesti kehtaa myöntää, että ajattelisi vihan olevan tahra Jumalan muutoin niin ihanassa luonteessa, mutta kun aihe nousee keskustelussa esille, he vaivaantuvat, sisimmissään salaa paheksuvat tuota piirrettä ja yrittävät vaihtaa puheenaihetta. Jumalan viha tuntuu olevan, surullista kyllä, sosiaalisesti epäkorrekti puheenaihe nykypäivän kristittyjen parissa. On tosin monia, jotka eivät avoimesti käy vastustamaan ajatusta Jumalan vihasta. He kuitenkin ajattelevat, että aiheena se on liian kauhistuttava tutkittavaksi. Raamattu kuitenkin puhuu selkeästi Jumalan vihasta. Meillä ei siis ole oikeutta vain hylätä tätä aihetta, väittää vihan olevan ristiriidassa Jumalan luonteen hyvyyden kanssa, ja edetä ”mukavampiin” aiheisiin.

Moni haluaisi siis vain ummistaa silmänsä tälle aiheelle, mutta meitä ei ole kutsuttu määrittelemään, millainen Jumalan tulisi olla. Jumala ei kysy meiltä, josko sattuisimme pitämään Hänestä. Hän on kuka Hän on. Kuinka kehtaisimmekaan asettua Häntä tuomitsemaan! Kääntäkäämme katseemme siihen, mitä on kirjoitettu. Huomaamme, ettei Jumala ole tehnyt pienintäkään elettä salatakseen vihaansa. Emme myöskään voi havaita hänen pyytelevän sitä anteeksi. Hän ei ole Jumala, joka saa hallitsemattomia raivokohtauksia joita Hän jälkikäteen pyytelee ihmisiltä anteeksi. Jumala ei häpeä ilmoitustaan, jossa Hän sanoo koston ja kiivauden kuuluvan Hänelle. ”Katsokaa nyt, että Minä, Minä Olen, eikä yhtäkään jumalaa ole Minun rinnallani. Minä kuoletan ja Minä teen eläväksi, Minä lyön ja Minä parannan; eikä ole sitä, joka pelastaisi Minun käsistäni. Minä nostan käteni taivasta kohti ja sanon: ’Niin totta kuin Minä elän iankaikkisesti, kun Minä terotan miekkani salaman, kun Minun käteni ryhtyy tuomiota pitämään, niin Minä kostan vastustajilleni ja maksan vihamiehilleni’” (5Moos 32:39-41). Sanahakemistoja tutkimalla havaitsemme, että Raamatussa on useampia viittauksia Jumalan vihaan, kiivauteen ja raivoon, kuin Hänen rakkauteensa tai hellyyteensä. Tämä toki ei tarkoita, etteikö Hän olisi rakkaus. Mutta, koska Hän on rakkaus, Hän vihaa. Hän on Pyhä ja vihaa kaikkea syntiä, kaikkea saastaa ja kaikkea epäpyhää. Luonnostaan Hän rakastaa sitä, mikä on puhdasta ja pyhää. Mikään epäpyhä ei voi tulla Hänen kasvojensa eteen. Koska Hän vihaa kaikkea syntiä, palaa Hänen vihansa kiivaana syntisiä vastaan joka päivä (Ps 7:12-KJV).

Jumalan luonteen äärettömän pyhyyden vuoksi on Hänen vihansa kuin raivoava hirmumyrsky. Kuka voisikaan kestää Hänen kasvojensa edessä! Kiitos Jumalalle, että me, jotka saamme olla Hänen Hengestään uudestisyntyneitä, voimme nyt, kätkettyinä Kristuksen vanhurskauteen, tulla Hänen läsnäoloonsa ja tietää, että paikkamme on tuon raivoavan myrskyn silmässä, missä on aivan tyyntä. Pisarakaan Jeesuksen Kristuksen verestä ei mene kohdallamme hukkaan, eikä pisaraakaan Jumalan vihasta sada päällemme.

Nyt Jumalan viha on osa Hänen luonteensa täydellisyyttä. Raamattu vahvistaa tämän meille. Hän on yhtälailla Uskollinen, Kaikkivoipa, Armollinen kuin Vihainenkin. Hänessä ei ole pienintäkään tahraa tai virhettä! Itseasiassa voimme Sanan valossa todeta täydellisyyden vaativat vihaa. Millainen olisikaan se jumala, joka ei vihaisi syntiä! Se kärsisi moraalisesta spitaalista. Ei, meidän Jumalamme ei ole sellainen. Kaikki täyteys ja täydellisyys asuu Hänessä ja siksi Hän ei hymyile sekä hyveellisyydelle että himolle, viisaudelle ja typeryydelle. Ei! Hän vihaa kaikkea himoa ja typeryyttä!. Kuinka äärettömän Pyhä Jumala voisikaan jättää synnin huomioimatta ja vain lakaista ihmisten vääryyden ”maton alle”? Jumala mieltyy vain siihen, mikä on puhdasta ja rakastettavaa. Kuinka Hän siis ei inhoaisi kaikkea sitä, mikä on Hänen mieltymyksilleen vastaista? Jumalan luonteen täydellisyyden tähden on Helvetin olemassaolo välttämätön tosiasia. Hän on kuka Hän on, eikä Hän itseään kieltää saata.

Millaista sitten on tuo Jumalan viha? Vastaamme sen olevan iankaikkista, vihansekaista kammoksuntaa kaikkea epävanhurskasta kohtaan. Pyhässä oikeudenmukaisuudessaan Jumala katsoo syntiä ärsyyntyneenä, pahastuneena ja vihaisena. Hänen pyhyytensä saa Hänet liikkeelle syntiä vastaan ja tuo liike ilmestyy vihana. Hänen pyhyytensä on siis syy, ja oikeudenmukaisen rangaistus seuraus, joka ilmestyy palavasta vihasta hohtaen jokaiselle katumattomalle ihmiselle. Jumalan viha leimuaa palavana kaikkea syntiä vastaan, sillä synti on kapinaa Hänen auktoriteettiään vastaan. Synti on hulluutta Suvereenin Jumalan kasvojen edessä. Vastarintaliikeläiset tulevat vielä tuntemaan nahoissaan, kuinka suuri ja majesteetillinen onkaan pyhyydessään ja oikeudenmukaisuudessaan Hän, ketä he ovat halveksuneet. Kuinka tuima ja hirmuinen onkaan se viha, jolle he ovat olkiaan kohauttaen ylimielisesti nauraneet! Emme nyt kuitenkaan tarkoita, että Jumalan viha olisi pahansuopaa tai ilkeämielistä. Hän ei sadistisesti nauti kenenkään vahingoittamisesta; Hän ei tee mitään vahingontuottamisen ilosta. Hän ei ole pikkumainen kostaja. Hän ei aio jättää pienintäkään mahdollisuutta epäilyksille, etteikö Hän tosiaankin olisi kaikkeuden Herra, muttei Hän silti sydämessään ole ensin taipuvainen rankaisemaan sitä, joka Häntä vastaan rikkoo. Hän toivoo, että kaikki tulisivat parannukseen, mutta mikäli ihmiset hylkäävät ensimmäisen; mikäli he hulluudessaan hylkäävät tuon niin avokätisen ja armollisen kutsun, jää jäljelle vain toinen, viha.

Älkäämme muodostako oppiamme Jumalan vihasta vain edellisten ajatusten pohjalta. Tutkikaamme vielä lisää Hänen varmoja sanojaan! ”Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta..” (Room 1:18). Robert Haldane kommentoi tätä roomalaiskirjeen jaetta seuraavasti:

”Ensimmäisen kuolemantuomion, maan kiroamisen ja paratiisista karkottamisen yhteydessä ilmestyi Jumalan viha taivaasta ensimmäistä kertaa. Sittemmin tiedämme sen myös ilmestyneen vedenpaisumuksessa ja lakeuden kaupunkien, Sodoman ja Gomorran hävityksessä. Hänen vihansa erityisenä ilmenemänä on kuitenkin kautta aikojen ollut se, kuinka kuolema on hallinnut koko maailmaa. Laki uhkaa kirouksella jokaista rikoksentekijää. Syntiä tehneen on kuoltava. Tästä todistavat meille myös Vanhatestamentilliset uhrimenot. Roomalaiskirjeen kahdeksannessa apostoli pyytää uskovia tarkkaamaan sitä tosiasiaa, että koko luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle. Tässä alistustilassaan se huokailee ja vaikeroi. Se on aivan kuin synnytystuskissa. Saman luomakunnan myös sanotaan todistavan Jumalan olemassaolon puolesta. Se ilmoittaa Hänen kirkkauttaan ja kunniaansa, mutta todistaa myös Hänen olevan synnin vihollinen sekä ihmisten rikosten kostaja. Mutta, ylitse kaiken, Jumalan viha ilmestyi taivaasta silloin, kun Hänen ainokainen Poikansa tuli tänne, alas maan päälle ilmoittamaan Jumalan. Jumalan viha oli, kaikkien nähtävillä Hänen kärsimyksissään ja kuolemassaan, niin kauhistuttavalla tavalla, että kaikki vihan aiemmat ilmentymät ovat kuin vesipisaroita tulvan rinnalla. Näemme siis tietyllätapaa Jumalan Pojassaan julistaneen, kuinka hirmuinen tuleekaan olemaan se rangaistus, joka tulevaisuudessa kohtaa tulevaisuudessa jokaista jumalatonta. Toteamme siis, että Jumala on Jeesuksessa ilmoittanut erityisesti kaksi piirrettään; armonsa ja vihansa."

Viha on siis osa Jumalan luonteen täydellisyyttä. Siksi myös luemme Jumalan vannoneen vihassaan (Ps 95:11). Jumalan kerrotaan vannoneen vain kahdessa eri asiayhteydessä: antaessaan lupauksen (1Moos 22:16), sekä julistaessaan uhkauksen (5Moos 1:34). Ensimmäisessä Hän vannoi olevansa armollinen lapsilleen, jälkimmäisessä kostavansa vihassaan jumalattomille. Luemme, että ”vala on asiain vahvistus” (Hebr 6:16). Jumala vannoi Itsensä kautta (1Moos 22:16), pyhyytensä kautta (Ps 89:35), ja toisaalla vielä vihassaan (Ps 95:11). Näiden jakeiden avulla näemme myös, kuinka pyhyys ja viha ovat tasavertaisia; molempien niiden kautta on Jumala vannonut. Tiedämme, että Jeesuksessa ”asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol 2:9) ja että Hän ilmoittaa meille Jumalan koko luonteen täyteyden (Joh 1:18). Kun siis luemme Karitsan vihasta (Ilm 6:16), ymmärrämme, että on kyse yhdestä Jumalan täydellisen luonteen piirteestä.

Uskovina emme saisi unohtaa Jumalan vihaa; meidän tulisi usein mietiskellä sitä. Meidän tulisi olla syvällisesti vakuuttuneita Hänen vihansekaisesta inhostaan kaikkea syntiä ja epäpyhää kohtaan. Meidän tulee varoa, ettemme taipuisi suhtautumaan syntiin kevytkenkäisesti. Emme saa koittaa lievennellä sen hirvittävyyttä saatikka yrittää keksiä sille tekosyitä. Mitä kirkkaampi kuva meillä on Jumalan syvästä inhosta syntiä kohtaan ja siitä pelottavasta tavasta, jolla Hän kostaa väärintekijöille, sitä todennäköisemmin ymmärrämme synnin luonteen todellisen kammottavuuden. Meidän on tärkeä pohtia Jumalan vihaa myös siksi, että voisimme omistaa sydämissämme aidon Jumalanpelon. ”Olkaamme kiitolliset ja siten palvelkaamme Jumalaa, Hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla; sillä meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli” (Hebr 12:28-29). Kuten luimme, me emme voi palvella Häntä hyväksyttävästi, ellei sydämissämme ole asianmukaista kunnioitusta Hänen pyhää nimeänsä kohtaan ja jumalista pelkoa Hänen vanhurskasta vihaansa kohtaan. Muistakaamme siis, että ”meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli.” Ajatelkaamme Jumalan vihaa usein myös siksi, että johdattuisimme palvomaan ja ylistämään suurella hartaudella ja palavuudella Häntä, joka armossaan on pelastanut meidän ”tulevalta vihalta” (1Tess 1:10).

Nyt Jumalan vihan miettiminen paljastaa myös, millainen on hengellinen tilamme; millaisessa asennossa sydämemme ovat suhteessa Häneen. Ellei ilomme ole aidosti Jumalassa; ellei ilomme suurimpana lähteenä ole se, millainen Jumala on, kuinka voisikaan Hänen rakkautensa pysyä meissä? Valvokaamme itseämme, ettemme vain valitsisi Jumalasta niitä piirteitä, jotka eniten miellyttävät luonnollista ihmistä, ja muut piirteet hyljäten tekisi itsellemme epäjumalankuvaa. Kuulkaamme mitä Herra sanoo: ”Luuletko että Minä olen sinun kaltaisesi” (Ps 50:21). Kun Jumalan sanat avautuvat ja valaisevat sydämemme, ymmärrämme sen, kuinka ihanaa onkaan, että Hän on juuri sellainen kuin Hän on! Mutta, mikäli emme iloitse Herrassa Hänen pyhyyttänsä muistellen (Ps 97:12 KJV), tai, mikäli emme iloitse siinä, että Hän tulee pian, Herran päivänä, puhdistamaan nimensä kaikista epäilyksistä, osoittamaan suuruutensa ja tekemään itsensä tunnetuksi, on se vahva todiste siitä, etteivät sydämemme ole Hänelle alamaisessa tilassa; että olemme vielä synneissämme, matkalla kadotukseen.

”Riemuiten ylistäkää, te pakana kansat, Hänen kansaansa, sillä Hän kostaa palvelijoittensa veren; Hän antaa koston kohdata vastustajiansa ja toimittaa sovituksen maallensa, kansallensa” (5Moos 32:43). Toisaalla taas sanotaan: ”Senjälkeen minä kuulin ikään kuin kansan paljouden suuren äänen taivaassa sanovan: ’Halleluja! Pelastus ja kunnia ja voima on Jumalan, meidän Jumalamme. Sillä totiset ja vanhurskaat ovat Hänen tuomionsa; sillä Hän on tuominnut sen suuren porton, joka turmeli maan haureudellaan, ja on kostanut ja vaatinut hänen kädestänsä palvelijainsa veren’! Ja he sanoivat toistamiseen ’Halleluja!’ Ja hänen savunsa nousee aina ja iankaikkisesti” (Ilm 19:1-3). Kuinka suuri tuleekaan olemaan pyhien ilo, kun heidän Herransa kerran osoittaa majesteettiutensa, harjoittaa kauhistuttavalla voimalla valtaansa ja poistaa kaikki epäilykset siitä, onko Hän oikeudenmukainen. Silloin ylpeät, Häntä uhmanneet kapinalliset vapisevat.

”Jos Sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit (engl. käännös: luet syyksi synnit), Herra, kuka silloin kestää” (Ps 130:3)? Tämä on kysymys, jonka voimme oikeutetusti kysyä. Onhan kirjoitettu etteivät ”jumalattomat kestä tuomiolla” (Ps 1:5). Muistelkaamme Mestarimme maanpäällistä vaellusta! Kuinka kivulias ja tuskainen olikaan se kamppailu, jonka Hän kävi Getsemanessa. Voimme kuvitella, että tuohon ratkaisevaan hetkeen asti, oli Hän hiljalleen alkanut enemmän ja enemmän ymmärtää, mitä se tulisikaan tarkoittamaan, että Hän ottaisi päällensä ihmisten synnit Uhrikaritsana. Uskon, että Getsemanessa Hän ymmärsi sen erityisellä tavalla. Hän oli ”kauhuissaan ja tuskissaan” (Mark 14:33). Hänen kauhistuttava taistelunsa, verensekainen hikensä, väkevät huutonsa ja kyyneleensä (Hebr 5:7), Hänen rukouksensa (”ota pois Minulta tämä malja”), sekä Hänen viimeinen kauhistunut huutonsa (”Jumalani Jumalani, miksi Minut hylkäsit”) kertovat kaikki Jumalan vihan hirmuisuudesta. Kun Jumalan oma Poika näin vapisi Isänsä vihan alla, kuinka siis voisikaan ”jumalaton kestää tuomiolla”? Ellet sinä päivänä löydä itseäsi paenneena Kristuksen turviin, kuinka käykään sinun Jordanin joen rantatiheikössä (Jer 12:5)?

”Kun siirrämme nyt katseemme hetkeksi Jumalan vihasta pahuuden vallassa olevaan ihmiskuntaan, joka niin häikäilemättömästi hyväksikäyttää Jumalan hyvyyttä, emme voi kuin todeta, että Jumalan pitkämielisyys yhdessä Hänen suuren anteliaisuutensa kanssa on suurin ihme, minkä kiittämätön maailma saa Jumalalta kokea. Ajatelkaamme vanhanaikaisesti: Mikäli vihollinen pääsisi valloittamaan yhden kuninkaan kaupungeista, eikai tuo kuningas silloin lähettäisi heille ruokaa? Ei, vaan Hän asettaisi raskaan piirityksen tuon kaupungin ympärille ja tekisi kaiken, minkä kykenisi näännyttääksensä nuo kaupunginvaltaajat nälkään. Mutta, suuri Jumalamme, joka kykenisi vain silmänräpäyksessä hävittämään kaikki vihollisensa, kärsii vielä heitä, sekä päivittäin ylläpitää heidän elämiänsä. Hän tekee hyvää pahoille ja kiittämättömille, ja niinpä myös me olemme kutsutut siunaamaan vihamiehiämme. Älkööt syntiset kuitenkaan kuvitelko pääsevänsä pakoon. Jumalan myllynkivet pyörivät tosin hitaasti, mutta sitä hienompaa on se jauho, joksi jyvät niissä murskaantuvat. Mitä ihmeteltävämpää on nyt Hänen pitkämielisyytensä ja armollisuutensa tässä ajassa, sitä kauhistuttavampaa tulee olemaan Hänen kiivautensa tulevassa ajassa kun Hän kostaa kaikille hyvyytensä hyväksikäyttäjille. Ei ole merta tyynempää silloin, kun ei tuule. Mutta katso millainen kiehuva kattila on meri, kun se myrskyää! Onko siis ihanampaa asiaa kuin Jumalan pitkämielisyys ja hyvyys? Mutta, onko hirvittävämpää asiaa kuin Hänen vihansa kun se leimahtaa?” (William Gurnall, 1660)

Siispä pakene, pakene oi lukijani Kristuksen luo, ellet vielä ole osallinen Hänen armostaan! ”Pakene tulevaista vihaa” (Matt 3:7) ennen kuin on liian myöhäistä. Älä ajattele tämän olevan kehotus jollekin toiselle; se koskee juuri sinua! Älä tuudittele itseäsi ajatukselle, että olet jo paennut, olet jo turvassa. ”Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea” (2Piet 1:10). Pyydä Herralta Psalmistin sanoin: ”tutki minua, Jumala, ja tunne minut, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23,24).

Vielä lopuksi sananen saarnaajille. Veljet, saarnaammeko me tästä vakavasta aiheesta riittävästi? Vanhan Testamentin profeetat keroivat kuulijoilleen säännöllisesti, kuinka heidän jumalattomat elämänsä saivat Israelin Pyhän provosoitumaan, että he kasasivat katumattomuudessaan ylleen vihaa vihan ja tuomion päivän ilmestymiseksi. Mikään ei niin herätä huolettomia, lihallisia ”uskon tunnustajia” tutkimaan sydämiään kuin sen seikan esilletuonti, että ”Jumalan viha palaa jumalattomia vastaan joka päivä” (Ps 7:12-KJV). Kristuksen edelläkävijä varoitti kuulijoitaan pakenemaan tulevaista vihaa (Matt 3:7). Pelastaja itse kehotti kuulijoitaan pelkäämään Häntä, ”jolla on valta tapettuansa syöstä Helvettiin” (Luuk 12:5). Paavali taas kirjoitti: ”Kun siis tiedämme mitä Herran pelko on, niin me koetamme saada ihmisiä uskomaan” (2Kor 5:11). Jos aiomme olla uskollisia todistajia, on meidän puhuttava yhtälailla niin Taivaasta kuin Helvetistäkin.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).