Jumalan armo
Seuraava teksti on vapaa suomennos A.W Pinkin kirjan Attributes of God luvusta Grace of God.
Armo on sitä ansaitsematonta suosiollisuutta, mitä Jumala osoittaa jokaiselle valitulleen hänen pelastumisessaan. Pelastavaa armoa ei ikinä mainita Raamatussa, ei Vanhan-, eikä Uuden Testamentin puolella siinä mielessä, että se viittaisi yleisesti koko ihmiskuntaan. Sen ei myöskään kerrota kohdistuvan ihmistä alempana oleviin luotuihin. Näemme siis suuren eron armon ja armollisuuden välillä. Jumala on kyllä armollinen kaikille teoilleen, muttei armahda kaikkia pelastuksella. Tämän eroavaisuuden käsittäminen on hyvin tärkeää. Suuressa myötätunnossaan Jumala osoittaa hellätunteisuutta koko luomakunnalle (Ps 145:9-AMP). Jumalan armo yksin on lähde kaikelle Hänen hyväntahtoisuudelleen, rakkaudelleen ja pelastustyölleen—tästä lähteestä ne kumpuavat Hänen valitsemilleen ihmisille. Kirjassaan ’Reign of Grace’, Abraham Booth määritteli asian seuraavalla tavalla: ”Jumalan armo on ikuista, kaikista itsensä ulkopuolisista vaikuttimista vapaata suosiollisuutta, joka kohdistuu niihin syyllisiin ja arvottomiin ihmisiin, jotka nöyryydessä kääntyvät Hänen puoleensa."
Suvereenina, täysin vapaana Jumala siis osoittaa suosiollisuuttaan kenelle tahtoo. Jumala tekee ansiottomista kurjista siunaamiaan vaatimatta näiltä minkäänlaista korvausta tästä työstänsä—armo on lahja. Hänen armonsa kohteet eivät ole ainoastaan täydellisen ansiottomia, vaan myös kertakaikkisesti synteihinsä kuolleita raukkoja, jotka ansaitsisivat oikeudellisesti osakseen helvetin tulen. Me emme etsineet Jumalan armoa omasta aloitteestamme—Hän oli se, joka teki alotteen. Miksi Hän sitten veti omiansa puoleensa? Armonsa ja oman Pyhän nimensä tähden—ei minkään meistä löytyvän vuoksi. Jos armo olisi jotakin, minkä voisimme ostaa, ansaita, tai jotenkin voittaa omaksemme, ei se enää olisikaan armoa. Kun jotakin tapahtuu yksin armosta, tarkoittaa se, ettei tuon armon kohteella ja vastaanottajalla ole minkäänlaista oikeutta tai vaadetta siihen—armo ei millään perusteella kuuluisi hänelle. Armo ilmestyykin puhtaana hyväntekeväisyytenä, ilman, että ihminen itse olisi ensin sitä pyytänyt tai kaivannut.
Kaikkein kattavimman kuvauksen tästä ihmeisestä armosta voimme löytää apostoli Paavalin kirjeistä. Hän esittää armon jyrkäksi vastakohdaksi kaikille teoille ja kaikkinaisille ansioitumisyrityksille. ”Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo” (Room 11:6). Armolla ja teoilla ei ole sen enempää yhteistä kuin emäksellä ja happamalla. ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta—se on Jumalan lahja—ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef 2:8,9). On yhtä mahdotonta, että öljy ja vesi fuusioituisivat yhteen, kuin että armon voisi saavuttaa teioilla. ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo Häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room 4:4,5). Jumalan mielisuosiota ei voi ostaa omakseen likaisilla räteillä..
Armolla on kolme pääasiallista erityispiirrettä. Ensiksi, armo on ikuista. Pelastussuunnitelma on ollut aina olemassa—jo ennen luomista se oli Jumalan mielessä. ”Hän, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja” (2Tim 1:9). Toiseksi, armo on lahja, joka saadaan yksin Jumalan ansaitsemattoman suosiollisuuden tähden (Room 3:24). Kolmanneksi, armo on suvereenia. Jumala armahtaa ketä tahtoo, että armo hallitsisi (Room 5:21). Jotta armo voisi hallita, täytyy sen olla valtaistuimella, ja koska valtaistuimen Haltija on suvereeni, täytyy armonkin olla suvereenia. Tämän vuoksi luemme ”armon istuimesta” (Hepr 4:16).
Juuri armon suvereenin luonteen tähden se on ansaitsematonta suosiota. Jumala sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan ketä armahdan” (2Moos 33:19). Jos Jumala nyt päättäisi armahtaa kaikkia Aadamin jälkeläisiä, tekisivät ihmiset heti sen johtopäätöksen, että viimeinkin Jumala on toiminut oikeudenmukaisesti ja hyvittänyt ihmisille sen, että salli heidän langeta syntiin. Jumalalla ei kuitenkaan ole minkäänlaisia velvoitteita luotujaan kohtaan—varsinkaan niitä kohtaan, ketkä elävät jatkuvassa kapinassa Häntä vastaan. Jumala on vapaa pelastamaan tai tuomitsemaan. Molemmissa tapauksissa Hän on hyvä ja oikeudenmukainen. Me joudumme vastaamaan teoistamme Hänelle, mutta Hän ei ole vastuussa kenellekään.
Ikuinen elämä on lahja ja se tulee aina pysymään luonteeltaan sellaisena. Emme siis voi sitä ansaita, emme väittää omistavamme jotakin oikeutta siihen. Kenelläkään ei ole oikeutta käskeä tai komennella Jumalaa. Hän lahjoittaa armonsa kenelle haluaa. Ei Jumala kuitenkaan kiellä armoaan siltä, joka etsii sitä kaikesta sydämestään Hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti. Jumala ei hylkää ketään, joka tyhjin käsin tulee ristin juurelle syntejään katuen ja armoa anoen. Mutta kovasydämisillä, epäuskoisilla ja katumattomilla ei ole toivoa. Jumala on suvereenissa oikeudessaan päättänyt toimia niin, että Hän armahtaa vain tietyt ihmiset. Tässä Hän ei tee vääryyttä, sillä onhan Hänellä yhtäläinen oikeus niin armahtamiseen kuin tuomitsemiseenkin. Oikeudenmukaisuudessaan Hän tuomitsee ja armossaan pelastaa—molemmat näistä Hänen luonteenpiirteistä ovat hyviä. Eihän Jumalalla ole velvollisuutta antaa lahjaansa niille, jotka eivät sitä arvosta, vaan päinvastoin halveksuvat sitä. Ei Jumalaa voi pakottaa pelastamaan niitä, jotka ovat päättäneet seurata omaa pahaa sydäntään ja sen himoja.
Mikään muu ei niin ärsytä luonnollista ihmistä ja tuo esiin hänen synnynnäistä, syvälle juurtunutta vihamielisyyttään Jumalaa kohtaan kuin puhe Jumalan armon ikuisuudesta, vapaudesta ja suvereenisuudesta. Se, että Jumala teki kaikki suunnitelmansa ennen aikojen alkua, ilman konsultaatiota Luojan ja luodun välillä, on liian nöyryyttävä tieto murtumattomalle sydämelle vastaanotettavaksi. Omavanhurskas ihminen ei kykene ”alentamaan” itseään paikalle, jossa tunnustaisi, ettei teoilla ole mitään osaa armoon. Jumalan ansaitsemattoman suosion osallisuus tulee niille, joille Hän haluaa sen lahjoittaa. Ylimielisten kapinoitsijoiden solvaavat ja herjaavat huudot ja syytökset eivät voi muuttaa tätä tosiasiaa. Kuinka laista piittaamattomat kapinalliset julkeavatkaan kyseenalaistaa Pyhän Jumalan suvereeniutta! Kuinka savi kehtaakaan nousta vastustamaan valajaansa sanoen: ”miksi minusta tällaisen teit?”
”Jumalan armo siis erottelee ihmisiä. Hän suosii toisia, mutta kulkee toisten ohitse. Suvereeniudessaan Jumala pelastaa kenet tahtoo. Armossansa Jumala valitsi Aabrahamin epäjumalanpalvojien joukosta, erotti hänet heistä ja teki hänestä ystävänsä. Jumalan armo erotti publikaanit ja syntiset uskonnollisista fariseuksista. Ensin mainitut löysivät pelastuksen, mutta jälkimmäisistä sanottiin: ”älkää heistä välittäkö” (Matt 15:14). Jumalan suvereeni armo ei missään loista niin silmiinpistävällä tavalla, kuin pelastuksesta osallisiksi tulevien täydellisessä arvottomuudessa ja köyhyydessä.” (James Hervey, 1751).
Missä synti on suureksi tullut, sanoo taivaallinen julistus, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Manasse oli barbaarisuuden ruumiillistuma. Hän laittoi lapsensa kulkemaan tulen läpi ja täytti Jerusalemin viattomalla verellä. Hän oli vääryyden asiantuntija, mestari pimeissä töissään. Hän ei ainoastaan ollut monin verroin edeltäjiään pahempi—hän ”eksytti Juudan ja Jerusalemin asukkaat tekemään enemmän pahaa, kuin olivat tehneet ne kansat, jotka Herra oli karkoittanut israelilaisten tieltä” (2Aik 33:9). Mutta, koska Jumalan armo voi pelastaa suurimmankin syntisen.. Manasse nöyrtui, uudistui ja tuli anteeksiantavan rakkauden tähden Jumalan lapseksi ja Hänen valtakuntansa perilliseksi.
Tutkikaamme hetki Sauluksen elämää. Hän oli verinen ja katkera seurakunnan vainooja. ”Hän puuskui uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan” (Apt 9:1). Hänen kostonhimoisuutensa ei laantunut vahingosta, jota hän sai aikaan. Hän ei tyytynyt, vaikka olikin jo raastanut lukemattomat perheet hajalle. Tekemästään pahasta Saulus vain intoutui entistäkin ankarampaan vainoon. Hänen sanansa olivat kuin keihäät ja nuolet, hänen kielensä terävä miekka. Kristittyjen uhkailu oli hänelle kuin ilman hengittämistä. Sauluksen sydän oli täynnä kaunaa. Voimme kuvitella, että vain Sauluksen oma vallanhalu pidätti häntä joskus menemästä äärimmäisyyksiin. Mitä muuta hän olikaan, kuin ”vihan astia, valmiina häviöön.” Kukapa ei tulisi siihen johtopäätökseen, että tuskien maailman syvin kuilu ja raskaimmat kahleet oikeudenmukaisesti kuuluisivat tälle henkilölle! Mutta, kuinka suuri onkaan Jumalan armo, joka ilmestyy Damaskoksen tiellä!
Korinttolaiset olivat eläimellisiä sananlaskuksi saakka! Osa heistä rypi iljettävissä paheissa, ollen totuttautuneita moraalittomuuteen, mikä soti ihmisluontoa vastaan. Mutta nämäkin väkivallan lapset ja aistillisuuden vangit tulivat pestyiksi, pyhitetyiksi ja vanhurskautetuiksi (1Kor 6:9-11). Heidät pestiin kuolevan Vapahtajan kalliilla verellä. Heidät pyhitettiin Pyhän Hengen väkevän työn kautta. Heidät vanhurskautettiin äärettömän laupiaan ja armollisen Jumalan toimesta. Nuo, jotka olivat kerran varsinainen maanvaiva, ovat nyt taivaan ilona, enkelien riemuna.
Nyt Jumalan armo on ilmestynyt Jeesuksessa, Hänen työnsä kautta. ”Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta” (Joh 1:17). Tämä ei tosin tarkoita sitä, ettei Jumala olisi ollut armollinen ja osoittanut armoaan jo ennen Poikansa lihaksitulemista! Tästä todistaa meille 1Moos 6:8 ja 2Moos 33:19. Koskaan aikaisemmin armoa ja totuutta ei kuitenkaan oltu niin kokonaisvaltaisesti ilmoitettu tai täydellisesti kuvattu, kuin Jeesuksen alentumisessa ja ristinkuolemassa. Yksin tämän ainoan Välimiehen kautta virtaa Jumalan armo ja ikuisen elämän lahja Hänen valituilleen. ”Paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi.. paljoa enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta” (Room 5:15,17,21).
Todistus, jonka Jumalan armon evankeliumi tuo (Apt 20:24), on omavanhurskaalle juutalaiselle kompastuskivi ja itsestään korkeita ajattelevalle, itseriittoiselle kreikkalaiselle filosofille typeryyttä sekä hulluutta. Miksi niin? Koska sanomassa ristiinnaulitusta Kristuksesta ei ole mitään, mikä voisi tyydyttää luonnollisen ihmisen ylpeyttä. On siis niin, että ellemme tule pelastetuiksi yksin armosta, emme pelastu lainkaan. Evankeliumi julistaa, että Kristuksen ulkopuolella; Jumalan sanomattoman ihmeellisen armon ulkopuolella on jokaisen ihmisen tila epätoivoinen ja parantumaton. Aito evankeliumin sanoma osoittaa jokaisen ihmisen syylliseksi, tuomituksi ja tuhoaan odottavaksi rikolliseksi. Se julistaa säädyllisimmänkin moralistin olevan yhtälailla julkijumalattomien hekumoitsijoiden rinnalla olevan kirouksen ja Jumalan vihan alla. Uskontonsa puolesta kiivaileva professori ei itsessään ole yhtään sen parempi kuin rienaava ja Jumalaa pilkkaava pakana.
Evankeliumin sanoma on yksiselitteinen: Jokainen Aadamin jälkeläinen on langennut, saastunut ja avuton syntinen, joka ansaitsisi vain helvetin tulen. Evankeliumin julistama armo on hänen ainoa toivonsa. Jokainen ihminen on Jumalan edessä lainrikkoja—syyllinen ja tuomittu rikollinen, joka ei odota oikeudenkäyntiä vaan tuomion täytäntöönpanoa. ”Joka ei usko, se on jo tuomittu” (Joh 3:18). Koko maailma on siis syyllinen Jumalan edessä (Room 3:19). Jumala ei ole toimissaan puolueellinen, vaikka joku saattaisi Häntä siitä syyttääkin. Varokaamme, sillä mikäli vaatisimme puhtaan oikeudenmukaisuuden toteuttamista jokaisen meidän kohdalla, olisi kohtalonamme joutua tuliseen järveen ikuisiksi ajoiksi.
Syntisen ainoa toivo nojaa hänen oman syyllisen tilansa havaitsemiseen ja syyllisyytensä tunnustamiseen. Hänen täytyy myöntää, että hän itse oli väärässä mutta Jumala oikeassa. Hänen täytyy ymmärtää evankeliumin sanoma ja asettaa itsensä täysin Jumalan armon varaan ojentamalla tyhjät kätensä Häntä kohti katse ristin täytetyssä työssä.
Armo ilmestyy meille Pyhän Hengen uudestisynnyttävänä voimana kun tulemme mielenmuutokseen ja uskoon. Sen vuoksi Häntä, Jumalan kolmatta persoonaa kutsutaankin ”Armon Hengeksi” (Sak 12:10). Isä Jumala, Jumalan ensimmäinen persoona taas on kaiken armon todellinen lähde, sillä Hän itsessään sääti lunastuksen ikuiseksi liitoksi. Poika, Jumalan toinen persoona taas on ainoa kanava, jonka kautta armosta voi tulla osalliseksi. Evankeliumi on tämän armon ainoa julkaisumuoto—ei ole toista sanomaa pelastuksesta! Ei toista syntien sovittajaa kuin Jeesus Kristus! Pyhä Henki ojentaa tämän armon, lahjoittaen voiman tulla Jumalan lapseksi uudestisyntymässä; Hän on ainoa, joka voi asettaa evankeliumin sanoman pelastavassa voimassaan ihmisen sisimpään, elvyttäen työnsä kohteen hengellisen kuoleman tilasta. Samalla Hän lahjoittaa noille, parannuksenteon paikalla seisoville kapinallisille mielenmuutoksen, sulattaa heidän paatuneet sydämensä, avaa heidän sokeat silmänsä ja puhdistaa heidät synnin spitalista.
Jumala armossaan pelastaa ne, jotka tulevat käsittämään oman syntisyytensä ja langenneisuutensa; ne, jotka ymmärtävät täydellisen avuttomuutensa—he eivät kykene nostamaan oikeudenmukaisuuden kirvestä kaulaltaan pois. Jumala pelastaa ne, jotka ovat täysin turmeltuneita ja kykenemättömiä muuttamaan tai parantelemaan omaa luontoaan. Hän pelastaa ne, jotka ovat omassa nurjamielisyydessään täysin kykenemättömiä kääntymään Hänen puoleensa, sokeudessaan täysin kykenemättömiä näkemään, kuuroudessaan täysin kykenemättömiä kuulemaan—juuri nämä, jotka tulevat vakuuttuneiksi omasta avuttomuudestaan, synnistään ja kuolemastaan Hän pelastaa. Jumala pelastaa ne, jotka ovat niin täydellisen kuolleita, että Jumalan itse täytyy avata heidän hautansa ja nostaa heidät eloon ylösnousemusvoimallaan. Ihminen ei voi itseään auttaa.