Jumalan armollisuus
Seuraava teksti on vapaa suomennos A.W Pinkin kirjan Attributes of God luvusta Mercy of God.
”Kiittäkää Herraa, sillä Hän on Hyvä, sillä Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti” (Ps 136:1). Kuinka Jumalalle kuuluukaan kaikki ylistys ja palvonta, sillä Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti! Psalmi 136 alkaa kolminkertaisella kehotuksella kiittää Herraa, sillä Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Kuinka oikeutettu tuo kehotus onkaan, ja kuinka meidän, niin suuresti armosta hyötyneiden tulisikaan lakkaamatta kiittää Häntä Hänen suuresta armostaan! Kun ajattelemme Jumalan armoa, ja sitä, kuinka Hän armossaan toimii meitä kohtaan, emme voi kuin siunata Hänen nimeään! Hänen armonsa on suurta (1Kun 3:6-KJV), runsasta (Ps 86:5-KJV), sydämellistä (Luuk 1:78) ja yltäkylläistä (1Piet 1:3-KJV). Hänen armonsa ”pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka Häntä pelkäävät” (Ps 103:17). Niinpä ”minä veisaan Sinun väkevyydestäsi ja riemuitsen aamulla Sinun armostasi” (Ps 59:17).
Kauan sitten, aikoessaan ilmestyä Moosekselle, sanoi Jumala hänelle: ”Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen ’Herra’ sinun edessäsi. Ja Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan” (2Moos 33:19). Huomatkaamme tässä hienoinen ero sanojen ’armollinen’ ja ’armahdan’ välillä. Jumalan armollisuus eroaa suuresti Hänen armostaan. Kaikki armollisuus on lähtöisin Jumalallisesta hyvyydestä. Sen ensimmäinen ilmentymä on hyväntahtoisuudessa, jota Jumala vapaasti, oman tahtonsa mukaan osoittaa kaikille luoduille yksinkertaisesti sen tähden, että he ovat Hänen luotujaan. Armollisuutta on pelkästään sekin, että Hän on antanut elämän ja olemuksen kaikelle, mikä on. Toisaalta hyväntahtoisuus ilmenee armollisuutena. Jumala on armollinen eli luonteeltaan taipuvainen lieventämään tai helpottamaan langenneiden olentojen kurjuutta. Emme ansaitsisi vähintäkään siunausta Jumalalta, mutta silti saamme olla Hänen hyväntahtoisuudestaan osallisia—koska Hän on armollinen.
Tarkastellessamme tätä aihetta ensimmäistä kertaa, voi meidän olla vaikea nähdä eroa pelastavan armon ja armollisuuden välillä. Tarkastelkaamme siksi hetki sitä tapaa, jolla Jumala suhtautuu niihin enkeleihin, jotka eivät langenneet. Jumala ei ole ikinä ollut heille armollinen, sillä he eivät ole ikinä sitä tarvinneet. Miksikö? Koska he eivät ole langenneet, tehneet syntiä ja siten tulleet kirouksen ja sen seurauksien alaisiksi. Tästä huolimatta enkelit mitä ilmeisimmin ovat osallisia Jumalan vapaasta, suvereenista armosta. Ensiksikin siksi, koska koko enkelien joukosta juuri he ovat Jumalan valittuja (1Tim 5:21). Toiseksi, ja tuon valinnan seurauksena, koska Jumala varjeli tietyt enkelit lankeamasta silloin, kun saatana lankesi ja pyyhkäisi kapinassaan mukaansa kolmanneksen taivaan joukoista (Ilm 12:4). Kolmanneksi, koska Jumala on tehnyt Kristuksesta heidän Päänsä (Kol 2:10, 1Piet 3:22), ovat he ikuisesti turvassa siinä asemassa, johon Hän heidät loi ja asetti. Neljänneksi, koska Jumala on määrännyt heille ylhäisen aseman ja elämän Hänen välittömässä läsnäolossaan (Dan 7:10), jossa he palvelevat Häntä alati Hänen taivaallisessa temppelissään, ottaakseen myös vastaan kunnianarvoisia tehtäviä Häneltä (Hebr 1:14). Tämä kaikki edellä mainittu on runsasta armoa, muttei armollisuutta enkeleitä kohtaan.
Kun tutkimme, kuinka Jumalan armollisuus Raamatussa esitetään, on meidän hyvä jakaa sen ilmenemiset kolmeen osaan. Ensiksikin, on olemassa yleinen armollisuus, mikä ei vain ainoastaan ulotu kaikkiin ihmisiin, vaan peittää alleen koko luomakunnan. ”Herra on hyvä kaikille ja armahtaa kaikkia tekojansa” (Ps 145:9). ”Hän.. antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken” (Apt 17:25). Jumala on luomakuntansa järjettömänkin osan yllä, valvoen esimerkiksi eläinten tarpeita varustaaksensa ne sopivaksi katsomillaan annoksilla. Toiseksi, Jumalan armollisuus ilmenee erityisellä tavalla ihmisille. Huolimatta ihmisten synnistä—siitä, ettei ihminen tätä ansaitsisi, Hän tukee ja auttaa heitä vaikeissa paikoissa, tilanteissa ja olosuhteissa. Hän myös vapaasti tarjoaa heille elämän välttämättömät edellytykset, sillä ”Hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin” (Matt 5:45). Kolmanneksi, Jumalan suvereeniudessa armollisuus ilmestyy iankaikkisen elämän perillisille aivan erityisellä tavalla, eli niille, jotka Hän pelastavassa armossaan on uudestisynnyttänyt, niihin kohdistuu Hänen armollisuutensa aivan erityisellä tavalla.
Ajatellessamme toisen ja kolmannen edellämainitun armollisuuden osa-alueen eroavaisuuksia, on meidän tärkeää panna merkille, että se hyvä, jota Jumala myötätuntoisuudessaan osoittaa jumalattomille, on luonteeltaan vain väliaikaista—se kestää vain hetken, ajassa. Se on rajattua hyväntahtoisuutta, josta he saavat nauttia vain tämän maallisen elämänsä aikana. Nyt he saavat nauttia siitä, vaikkeivat Jumalaa Hänen hyvyydestään kiittäisikään. Kuolemassa ei armollisuutta kuitenkaan enää ole. ”Sillä ei se ole ymmärtäväistä kansaa; sen tähden sen Tekijä ei sitä armahda, sen Luoja ei sitä sääli” (Jes 27:11). Mutta, me saatamme kysyä, eikö Raamattu sanokin että ”Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti” (Ps 136:1)? Eikai Jumala lakkaa olemasta sellainen, kuin Hän on? Ei tietenkään! Tässä yhteydessä meidän tulee huomioida kaksi seikkaa. Jumala ei voi lakata olemasta armollinen itsessään, sillä armollisuus on yksi Hänen luonteensa piirteistä (Ps 116:5). Itseään Hän ei kieltää saata, mutta, Hänen armonsa kohdistumista luotuihin, määrittää ja rajaa Hänen oma suvereeni tahtonsa. Muistakaamme Hänen omaa julistustaan: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen”. Asia on näin, sillä ei kukaan voi velvoittaa Jumalaa osoittamaan armollisuuttaan; Hänellä ei ole mitään velvoitteita luotuja kohtaan. Mikäli olisi, olisi tuo velvoite Jumalan vapaan tahdon yläpuolella oleva prinsiippi, joka käskisi ja ohjaisi Jumalan toimia täten ollen Jumalaan nähden ylivertainen. Jos näin olisi, lakkaisi Jumala olemasta Jumala. Luopukaamme siis moisista typeristä ajatuksista!
Jumala on armollinen, kenelle on armollinen ja niin myös syy Hänen armollisuuteensa löytyy Hänen armostaan. ”Sillä Moosekselle Hän sanoo: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen’” (2Moos 33:19). Luodussa olennossa ja tämän viheliäisyydessä ei ole mitään, mikä vetoaisi Jumalaan niin, että saisi Hänet osoittamaan armoaan tai armollisuuttaan tälle. Mikäli synnin spitaalin tahraamien alhainen, kurja tila vetoaisi Jumalaan, puhdistaisi ja pelastaisi Hän jokaisen heistä. Tiedämme, ettei Hän tee niin. Miksi? Yksinkertaisesti, koska Häntä ei miellytä toimia niin—se ei kuulu Hänen suunnitelmaansa. Jumalan tahto sisältää sekä rakkauden että vihan. Emmekö siis voisikin ajatella, ettei Hän tahdo hukuttaa yhtäkään, joka uskoo (Joh 3:16), mutta tahtoo hukuttaa ne, jotka eivät usko (Room 9:22)? Kuitenkaan ei ole Hänellä mielisuosiota jumalattomien hukkumiseen, kuten Sana sanoo, sillä Hän tahtoisi, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1Tim 2:4).
Koska Jumala siis on armollinen, kenelle on armollinen, on hyvin vähän kyse siitä, mitä luotu ansaitsee, kun puhumme Hänen armostaan. Olisihan hyvin ristiriitaista puhua sanasta ’ansio’ sanan ’armo’ yhteydessä. ”Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan” (Tiit 3:5). Näemme kuinka kirjoittaja asettaa tässä ansion ja armon toistensa vastakohdiksi. Kun puhumme pelastumisestamme, ei kyseessä ole edes Kristuksen ansiot; nekään eivät saa Jumalaa ojentamaan armojaan valituillensa. Mikäli yritämme esittää vastalausetta tässä, on se kuin yrittäisimme asettaa rattaita vetämään aasia; seurausta syyn paikalle. Jeesus lähetettiin tänne omiensa luo ”meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden” ja vain tuon sydämellisen laupeuden tähden ”katsoo puoleemme aamunkoitto korkeudesta” (Luuk 1:78). Kristuksen ansioiden tähden Jumalan on mahdollista olla itse vanhurskas ja vanhurskauttaja (Room 3:26) ja vanhurskaana ojentaa omilleen hengellisiä siunauksia. Oikeuden vaatimukset ovat täydellisesti tyydytetyt Sijaiskärsijän ansioissa. Armon ainoana vaikuttimena on kuitenkin vain Jumalan oma majesteettinen mielisuosio.
On totta, että Jumalan armo ”kestää iankaikkisesti”, mutta pohtikaamme hetki niitä, jotka saavat kokea tuota armollisuutta. Loppujen lopuksi, jopa tuomittujen heittäminen Tuliseen järveen on armollinen teko Jumalalta. Ehkä et näe, kuinka se voisi olla niin. Tarkastelkaamme hetki jumalattomien tuomiota. Jumalan puolesta jumalattomien tuomitseminen on oikeudenmukaisuuden teko ja niin se kirkastaa Hänen kunniaansa. Muistakaamme, ettei Jumala ikinä osoita armoaan pyhyytensä ja vanhurskautensa kustannuksella! Hän ei itseään, eikä myöskään yhtäkään luonteenpiirrettään kieltää saata. Syntisten puolesta tuomio on palkanmaksun hetki. He saavat osakseen iankaikkisen tulen palkaksi vääryydestään: ”Voi jumalatonta! Hänen käy pahoin, sillä hänen kättensä teot maksetaan hänelle” (Jes 3:11). Lunastettujen, Jumalan lasten näkökulmasta on valtavan suurta armoa, että jumalattomia kohtaa rangaistus. Kuinka kauheaa olisikaan, mikäli Jumalan lapset joutuisivat elämään rinta rinnan yhdessä paholaisen lapsien kanssa ikuisesti! Taivaskin lakkaisi heti olemasta taivas, mikäli pyhät voisivat siellä kuulla syntisten rienaavia, likaisia ja Jumalaa pilkkaavia puheita. Miten valtavaa armoa onkaan, ettei Uuteen Jerusalemiin ”ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa” (Ilm 21:27).
Etsikäämme edellä esitettyyn vahvistus Raamatusta. Löydämme Daavidin rukoilemasta: ”Tuhoa minun viholliseni armosi tähden ja hukuta kaikki, jotka minun sieluani ahdistavat, sillä minä olen sinun palvelijasi” (Ps 143:12). Toisaalla luemme, että Jumala ”syöksi faraon sotajoukkoineen Kaislamereen, sillä Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti” (Ps 136:15). Teko oli rangaistus faaraolle ja hänen joukoilleen, mutta suurta armoa israelilaisille. Jälleen luemme: ”Sen jälkeen minä kuulin ikään kuin kansan paljouden suuren äänen taivaassa sanovan: ’Halleluja! Pelastus ja kunnia ja voima on Jumalan, meidän Jumalamme. Sillä totiset ja vanhurskaat ovat Hänen tuomionsa; sillä Hän on tuominnut se suuren porton, joka turmeli maan haureudellaan, ja on kostanut ja on vaatinut hänen kädestänsä palvelijansa veren’. Ja he sanoivat toistamiseen: ’Halleluja’. Ja hänen savunsa nousee aina ja iankaikkisesti” (Ilm 19:1-3).
Turha on jumalattomien pöyhkeä ja röyhkeä toivo. On itsepetosta uskotella Jumalan armon riittävän, jos elää tietoisessa synnissä ja jatkuvassa uhmassa Jumalaa vastaan. Kuinka moni sanookaan, ettei usko Jumalan voivan heittää häntä helvettiin, koska Jumala on liian armollinen tehdäkseen niin. Tämä on myrkyllistä, valheellista toivoa ja väärää turvallisuutta, joka lopulta tulee käärmeen tavoin pistämään uhrinsa kuoliaaksi.
Jumala on niin tuomion, oikeuden kuin armonkin Jumala. Hän on varsin selvästi julistanut, ettei jätä syyllistä rankaisematta (2Moos 34:7). Hän on sanonut: ”Jumalattomat peräytyvät helvettiin, kaikki pakanat, jotka unhottavat Jumalan” (Ps 9:18-KJV). Ehkä joku ei usko, että saasta voi tukkia viemärin, tai että ihmiset kieltäisivät itseltään puhtaan ilman, tai että armollinen Jumala voisi sallia ihmisen kaatua kuolettavan taudin kourissa vuoteeseen. Totuus kuitenkin on, että ne, jotka hylkäävät Jumalan terveelliset lait, tulevat temmatuiksi pois sairauden kourissa. Huolimatta siitä tosiasiasta, että Jumala on armollinen. Totta on myös se, että hengelliseen terveyteen ohjaavien lakien hylkääminen johtaa iankaikkiseen kärsimykseen Toisessa Kuolemassa.
Kuinka inhottavaa onkaan seurata sitä, kun ihmiset itsekkyydessään koettavat hyväksikäyttää Jumalan armoa. He halveksuvat Jumalan auktoriteettiä, tallaavat synnissä Hänen lakinsa jalkojensa alle ja silti uskottelevat itselleen olevansa armon suojissa. Jumala ei tule olemaan epäoikeudenmukainen tuomitessaan heidät. Hän kyllä antaa armonsa jokaiselle, joka aidosti katuu, mutta jokaisen katumattoman Hän syöksee helvettiin (Luuk 13:3). Olisi saatanallista jatkaa tietoisesti elämää synnissä samalla luottaen, että armon avulla tulee pelastumaan tulevalta rangaistukselta. Se on kuin sanoisi: ”Tehkäämme pahaa, että siitä hyvää tulisi” (Room 3:8). ”Niiden tuomio on oikea”. Olettamukset päättyvät pettymykseen. ”Ja te näitte heidän iljetyksensä, ne puu-, kivi-, hopea- ja kultajumalat, jotka heillä on. Älköön siis teidän joukossanne olko ainoatakaan miestä tai naista, sukua tai sukukuntaa, jonka sydän tänä päivänä kääntyisi pois Herrasta, meidän Jumalastamme, mennäkseen palvelemaan noiden kansojen jumalia; älköön teidän keskuudessanne olko juurta, josta kasvaa koiruohoa ja marunaa, niin että se, joka kuulee tämän valan sanat, siunaisi itseänsä sydämessään sanoen: ’Minun käy hyvin, vaikka vaellankin sydämeni paatumuksessa’. Siten hän hukuttaisi kaikki, sekä kostean että kuivan maan. Herra ei tahdo antaa hänelle anteeksi, vaan silloin suitsuaa Herran viha ja kiivaus sitä miestä vastaan, ja kaikki se kirous, joka on kirjoitettu tähän kirjaan, laskeutuu hänen päällensä, ja Herra pyyhkii pois hänen nimensä taivaan alta” (5Moos 29:17-20). Jeesus Kristus on sen täyttymys, mistä armoistuin VT:n puolella oli esikuva. Niinpä kaikki, jotka halveksuvat Hänen Herrauttaan ja hylkäävät Hänet, ”hukkuvat tiellänsä Hänen vihansa leimahtaessa vain hieman” (Ps 2:12-KJV).
Olkoon viimeisenä ajatuksenamme tästä aiheesta kuitenkin Jumalan ihmeelliset ja ihanat siunaukset, joita Hän antaa omilleen. ”Suuri on Hänen armonsa ja ulottuu hamaan taivaisiin” (Ps 57:11). Hänen armonsa rikkaudet siis ylittävät käsityskykymme korkealta. Onhan kirjoitettu: ”Niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on Hänen armonsa niitä kohtaan, jotka Häntä pelkäävät” (Ps 103:11). Kukaan ei kykene sitä mittaamaan! Käännöksestä riippuen Jumalan omia kutsutaan armon tai laupeuden astioiksi (Room 9:23). Armossaan Jumala herätti synteihinsä kuolleet (Ef 2:4-5). Armossaan Hän pelasti heidät (Tiit 3:5). Ylitsevuotavassa armossaan Hän synnytti heidät elävään toivoon, sekä lahjoitti heille turmeltumattoman, saastumattoman ja katoamattoman perinnön (1Piet 1:3). Hän on lahjoittanut omilleen kaiken, mitä elämään ja Jumalisuuteen tarvitaan, vain siksi, että on armollinen. Aikamme ei riitä nyt tarkastella, mitä Jumala on tehnyt ylläpitääkseen.. antaakseen anteeksi.. varustaakseen armollaan.. säilyttääkseen.. jne. Jokaiselle Hengestä syntyneelle on Jumala ”laupeuden Isä” (2Kor 1:3).
”Kun kaikkia armojasi, Jumalani,
sieluni herätessään tutkii,
vie ihanuutesi mut mennessään.
Hämmästelen, rakastan, ylistän.”