Aabraham ja Iisak Moorian vuorella
”Aabraham vastasi: ’Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani’. Ja he astuivat molemmat yhdessä” (1Moos 22:8). Kyse polttouhrissa oli siitä, mitä Jumalalle oli tuleva. Siksi sanotaan, että ”Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi.” Polttouhri siis tyydytti ne Jumalan vaatimukset, joita ihminen itsessään ei voinut tyydyttää. Tässä kuvassa näemme Aabrahamin yhdessä poikansa Iisakin kanssa matkalla Moorian vuorelle. Jumala oli sanonut Aabrahamille: ”Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat, ja mene Moorian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka Minä sinulle sanon” (1Moos 22:2). Näemme, ettei Jumala tyytynyt mihinkään vähempään, kuin siihen, mikä oli Aabrahamille kaikkein kallisarvoisinta. Voimme siis ymmärtää polttouhrin kuvastavan ensimmäisen käskyn täyttymistä. Toisinsanoen: polttouhria tarvittiin, sillä ihminen ei kykene täyttämään tuota käskyä ja on näin ollen syyllienen. Toisaalta näemme sen, kuinka Jumala rakkaudessaan antoi sen, mikä oli Hänelle kaikkein rakkainta eli oman Poikansa, jotta me, paljon Hänen Poikaansa vähempiarvoiset voisimme olla yhteydessä Häneen.
Raamattu sanoo, että ”joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen” (Joh 3:18). Sen, joka ei usko, ei siis täydy nykyisyydessä enää odottaa tuomiota, sillä hänet on jo tuomittu—hän ainoastaan kulkee kohti tuon tuomion täytäntöönpanoa, helvettiä. Jokainen, joka ei usko, on siis kuin Iisak matkalla Moorian vuorelle, teurastuspaikalle. Kiivetessään kohti tuota paikkaa, joutui Iisak itse kantamaan alttarin polttopuut. Ja niin on jokaisen syntisen kohdalla myös. Se syntitaakka, jota hän kantaa harteillaan, tulee olemaan se tuli, joka hänet polttaa. Vielä sanotaan kuinka syntiset kovuudellaan ja sydämensä katumattomuudella kartuttavat päällensä vihaa vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päiväksi, Hänen, joka antaa kullekkin hänen tekojensa mukaan.. (Room 2:5,6). Moorian vuori edustaa juuri tätä vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivää.
”Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa” (1Moos 22:11). Tässä näemme sen oikeudenmukaisen kohtalon, joka meille jokaiselle laillisesti kuuluisi. Tätä kuvaa katselemalla ymmärrämme, mitä tarkoittaa se, että ”synnin palkka on kuolema” (Room 6:23).
Aabraham kuitenkin uskoi. Jumala oli sanonut hänelle: ”sinun siemenessäsi tulevat kaikki maan sukukunnat siunatuiksi” (1Moos 12:3), tarkoittaen tällä Jeesusta, joka lihansa puolesta oli Iisakin jälkeläinen. Aabrahamin on täytynyt miettiä ankarasti, kuinka tämä lupaus voisi toteutua, jos hän uhrasi poikansa. Koska kuitenkin sanotaan, että hän uskoi, on ainoa looginen johtopäätös se, että ”hän päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään; ja sen vertauskuvana hän saikin hänet takaisin” (Hebr 11:19)
Montatuhatta vuotta sen jälkeen, kun Aabraham ja Iisak olivat olleet Moorian vuorella, kantoi sinne ristinsä eräs mies, josta sanotaan: ”Ei ollut Hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme Hänet, mutta ei ollut Hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet” (Jes 53:2-3). Tuolloin Moorian vuorta kutsuttiin nimellä Golgata.
”Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa. Silloin Herran enkeli huusi hänelle taivaasta sanoen: ’Aabraham, Aabraham!’ Hän vastasi ’Tässä olen’. Niin Hän sanoi: ’Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi’. Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan, ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta” (1Moos 22:10-13). Ja niin saamme mekin nyt nostaa synnintunnossa katseemme ristille, ja nähdä viattoman uhrikaritsan kuolevan meidän edestämme. Voimme nähdä itsemme Iisakissa, sillä ”sen, joka ei synnistä tiennyt, Hän meidän tähtemme teki synniksi, että me Hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2Kor 5:21).
Jeesus, viaton uhrikaritsa otti Golgatalla meidän paikkamme, jotta me voisimme olla turvassa Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivänä (Room 2:6). Aivan kuten Aabraham uhrasi oinaan poikansa edestä, uhrasi Jumala Poikansa meidän edestämme, jotta me Hänessä tulisimme Jumalan lapsiksi. Vastaus siihen, miksi tätä uhria, tätä vaihtokauppaa tarvittiin, löytyy Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja äärettömästä pyhyydestä.
Voimme kuvitella Jeesuksen sanoneen Isälle: ”Minä menen”, ”Älä satuta kättäsi poikaan..” (1Moos 22:12). ”Silloin Minä sanoin: ”Katso, Minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä Minun on tehtävä. Sinun tahtosi, Minun Jumalani, minä teen mielelläni, ja Sinun lakisi on Minun sydämessäni” (Ps 40:8-9). Luemme: ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesukselle oli, joka ei, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja Hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti” (Fil 2:5-8).
Tuskin voimme käsittää, mitä merkitsikään Jeesukselle astua alas taivaan kirkkaudesta, Isän rakastavien kasvojen läsnäolosta kirotun maan päälle, vihanalaisten ihmisten keskelle. Taivaan kirkkaudesta langenneen luomakunnan pimeyteen. Mutta vielä vähemmän voimme käsittää sitä, mitä tarkoittikaan Jeesukselle seistä meidän paikallamme sijaiskärsijänä, uhrikaritsana, syntien sovittajana. Silti Jeesus joi tuon vihan maljan kokonaan, niin että me nyt voimme nostaa hämmästyksessä katseemme ristille ja nähdä, kuinka Jumalan karitsa otti pois maailman synnin ja uskossa Häneen varjeltua iankaikkiseen elämään. Aamen