Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Saul ja lihallinen sodankäynti

Liha, Daavid, Goljat, Hengellinen sodankäynti, Hengen mieli, Itsevalittu jumalanpalvelus, Kuningas, Lihallinen sodankäynti, Lihan mieli, Saul, Ylpeys

Olen viimeaikoina pohtinut hengellistä sodankäyntiä ja päädyin tutkimaan Saulin elämää. Muistin nimittäin joskus kuulleeni Saulin sota-asusta jotakin--miten se on vastakohta hengellisille sota-aseille. Ohessa ajatukset, joita kirjoitin ylös aiheesta:

Kerran syttyi sota Israelin ja Filistean välillä. Israelin tilanne oli kuitenkin surkea. ”Yhtään seppää ei ollut löydettävissä koko maasta.. ja koko israelin, joka miehen, oli mentävä filistealaisten luo teroituttamaan vannastansa, kuokkaansa, kirvestänsä tai muuta teräkaluansa” (1Sam 13:19,20). Niin Israelin sota-aseet kuin työkalutkin olivat siis lihalliset—niiden kunto oli riippuvainen tästä maailmasta, filistealaisten sepistä. ”Niinpä ei taistelupäivänä ollut yhtäkään miekkaa eikä keihästä kenelläkään siitä väestä, joka oli Saulin ja Joonatanin kanssa; ainoastaan Saulilla ja hänen pojallaan Joonatanilla oli” (1Sam 13:22). Israel siis turvautui sodankäynnissään sekä maallisissa toimissaan tähän maailmaan ja apuun, jota se pystyi tarjoamaan. Israelin hengellinen tila oli siis sangen surkea. Kuinka tähän oltiin tultu? Mikä oli johtanut kansan moiseen rappiotilaan? Israel ei halunnut olla Herralle pyhitetty kansa; erotettu tästä maailmasta. He olivat halunneet olla, kuten naapurikansansakin. He olivat halunneet itsellensä kuninkaan. Näin tehden he olivat pitäneet Herran halpana olemaan heidän kuninkaanaan. Tässä puhumme siis jonkin asteisesta luopumistilasta. Jumala oli kuitenkin antanut kansalle sitä, mitä he halusivatkin. Israelilaiset halusivat olla lihan mitoilla mitattuna suuria. Niinpä heidän uusi kuninkaansa Saul oli inhimillisesti ajateltuna hyvin suuri mies; hän oli päätänsä pitempi kaikkea kansaa, eikä ollut hänen vertaistansa koko kansan joukossa.  Saulin kuninkuuden alussa kaikki näyttikin sujuvan hyvin—mikä toisaalta on vain todistus Jumalan valtavasta armollisuudesta, muttei menestys ollut kestävää. Tämä siksi, että oppisimme, mikä on tottelemattomuuden ja uskottomuuden palkka.

Kerrotaan, että tuon taistelun kynnyksellä Israel kutsuttiin seuraamaan Saulia Gilgaliin ”sillä filistealaiset olivat kokoontuneet sotimaan Israelia vastaan: kolmetkymmenet tuhannet sotavaunut, kuusituhatta ratsumiestä ja muuta väkeä niin paljon kuin hiekkaa meren rannalla; ja he tulivat ylös ja leirityivät Mikmaaseen, vastapäätä Beet-Aavenia. Kun Israelin miehet näkivät joutuneensa hätään ja kansaa ahdistettavan, piiloutuivat he luoliin, onkaloihin, kallionrotkoihin, hautoihin ja kaivoihin. Hebrealaisia meni myös Jordanin yli Gaadiin ja Gileadin maahan. Mutta Saul oli vielä Gilgalissa, ja kaikki sotaväki seurasi häntä peloissaan. Kun hän oli odottanut seitsemän päivää, sen ajan, jonka Samuel oli määrännyt, eikä Samuel tullutkaan Gilgaliin, alkoi kansa hajaantua pois hänen luotaan. Silloin Saul sanoi: ’Tuokaa minulle polttouhri ja yhteysuhri’. Ja hän uhrasi polttouhrin” (1Sam 13:5-9). Israelin kansa oli peloissaan ja hajaannuksen tilassa. Myös heidän johtajansa katseli näkyväistä todellisuutta, luotti itseensä eikä odottanut Herraa. Saul sen enempää kuin Israelin kansakaan ei vaeltanut uskossa. Kun taistelun kynnyksellä kansa alkoi hajaantua, eikä Samuel saapunutkaan paikalle ajallaan, päätti Saul rikkoa Herraa vastaan ja toimittaa itse uhraukset. Hän selvästi oletti, että itsevalitusta jumalanpalveluksesta voisi olla jotain siunausta tai hyötyä. Saulin toiminta tässä kertoo myös paljon siitä kuvasta, joka hänellä oli Jumalasta. Tuskimpa voidaan sanoa, että Herran pelko olisi ollut hänen silmiensä edessä. Uhratessaan itse tarvittavat uhrit Saul turvasi itseensä. Hän luotti avun tulevan siitä, mitä hän itse voi saada aikaan. Ei puhettakaan, että Saul olisi odottanut Samuelia. Ei, Saul ei vaeltanut hengen mukaan. Hän vaelsi luottaen itseensä, omaan järkeensä ja siihen, mitä hän voi tehdä ja saada aikaan etsimättä todella ensin Herraa. Jos Saul olisi luottanut Jumalaan; mikäli hänellä olisi ollut läheinen suhde Herraan, ei hän olisi toiminut kuten nyt toimi. Gilgalissa Saulin usko koeteltiin ja hänet havaittiin perin köykäiseksi.

Tässä sodassa filisteaa vastaan Saul, kansan kuningas ja johtaja teki ensin kaiken, minkä itse kykeni ja oletti sitten Herran olevan hänen kanssaan ja siunaavan häntä. Ensin olisi kuitenkin tullut uskoa ja odottaa Herraa, ei katsoa näkyväistä (kansa alkoi hajaantua) vaan näkymätöntä (kuka Jumala on, mitä Hän on sanonut ja mitä Hän voi tehdä). Samuel oli juuri ennen sodan syttymistä välittänyt kansalla rohkaisevan sanan Herralta: ”Suuren nimensä tähden Herra ei hylkää kansaansa, koska Herra on tahtonut tehdä teidät omaksi kansaksensa” (1Sam 12:22). Näemme, ettei Saul kuitenkaan uskossa ojentautunut tämän valtavan lupauksen mukaan. Hän turvasi lihaansa. Niinpä Samuel välitti Herran sanan Saulille: ”Sinä olet tehnyt tyhmästi. Et ole noudattanut Herran, Jumalasi käskyä, jonka hän antoi sinulle; muutoin olisi Herra vahvistanut sinun kuninkuutesi Israelissa ikuisiksi ajoiksi. Mutta nyt sinun kuninkuutesi ei ole pysyvä. Herra on etsinyt itselleen mielensä mukaisen miehen, ja hänet on Herra määrännyt kansansa ruhtinaaksi, koska sinä et noudattanut käskyä, mikä Herra sinulle antoi” (1Sam 13:13,14).  Ilman uskoa on todellakin mahdotonta olla otollinen Jumalalle. ”Mutta jollette kuule Herran ääntä, vaan niskoittelette Hänen käskyjänsä vastaan, niin Herran käsi on oleva teitä vastaan, niin kuin myös teidän isiänne vastaan” (1Sam 12:15).

Israel oli siis halunnut olla, kuten maailmakin on. Suoraa yhteyttä tämän ja sota-aseiden puutteen välillä ei mainita, mutta onhan ilmeistä, että jos lakkaamme vaeltamasta uskossa, emme voi enää mitään oikeaa saada aikaan. Saulin poika Joonatan kuitenkin uskoi ja hänen uskonsa tähden filistealaisista saatiin voitto. Kun Joonatan otti uskonaskeleitansa, makoili Saul granaattiomenapuun alla. Kansan johtaja ei siis ollut siellä, missä taistelurivit olivat. Granaattiomenapuun alta Saul nousi vasta, kun voitto jo näytti varmalta. ”Ja Saul sanoi Ahialle: ’Tuo tänne Jumalan arkki’. Sillä Jumalan arkki oli siihen aikaan israelilaisten hallussa. Mutta Saulin vielä puhutellessa pappia kävi meteli filistealaisten leirissä yhä suuremmaksi. Niin Saul sanoi papille: ’Jätä sikseen’” (1Sam 14:18,19). Saul ei siis malttanut odottaa, että Herra arkki, joka kuvastaa Jumalan läsnäoloa, saapuisi paikalle. Taas kerran hän luotti itseensä, ei Herraan. Saul oli räikea vastakohta Moosekselle, joka sanoi kerran Jumalalle: ”Elleivät Sinun kasvosi käy meidän kanssamme, niin älä johdata meitä täältä pois” (2Moos 33:15). Saul ei odottanut Herraa, mutta halusi ilmeisesti näyttää hurskaalta. Hän ”vannotti kansan ja sanoi: kirottu olkoon se mies, joka syö mitään ennen iltaa” (1Sam 14:24). Tällä keinotekoisella hurskaudella ja tekojumalisuudella oli kuitenkin kammottavat seuraukset; kansa nääntyi tekopyhyyden ikeen alle ja päätyi tekemään syntiä (1sam 14:32,33). Tässä jo huomaamme valtavan eron Saulin ja Daavidin välillä. Saul ei sallinut kansalle ravintoa taistelun keskellä, Daavid taas lähti viemään veljilleen ruokaa taistelun keskelle, kuten myöhemmin voimme lukea.

Seuraavasta Saulin käymästä sodasta opimme, että kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Jumala käski Saulia tuhoamaan amalekilaiset, ketään tai mitään säästämättä. Saul oli kuitenkin tottelematon; hän säästi sen, mikä oli inhimillisesti ajatellen suurta ja hienoa. Israelilaiset tuhosivat vain sen, mikä heistä itsestään tuntui hyvältä. ”Silloin Samuelille tuli tämä Herran sana: ’Minä kadun, että tein Saulin kuninkaaksi, sillä hän on kääntynyt pois Minusta, eikä ole täyttänyt Minun käskyjäni. Samuel pahastui ja huusi Herraa koko sen yön” (1Sam 15:10,11). Voimme hyvin todeta Saulin jumalanpelon olleen vain opittuja ihmiskäskyjä (Jes 29:13) ja hänen jumalanpalveluksensa itsevalittua. Saul myös halusi veljeillä tämän maailman mahtavien kanssa ja niinpä hän säästi Agagin, amalekin kuninkaan. Saulin lihallisesta vaelluksesta todistaa myös se, että taistelun jälkeen hän meni, ja pystytti itsellensä muistomerkin. Todellakin, lihan teot ovat ilmeiset! Saulin  sydän oli paatunut. Kun hän taistelun jälkeen tapasi Samuelin, sanoi hän tälle: ”Minä olen täyttänyt Herran käskyn” (1Sam 15:13). Saulilla ei ollut Psalminkirjoittajan sydämenasennetta; hän ei sanonut: ”Älä meille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia armosi ja totuutesi tähden” (Ps 115:1). Ehkä Saul tosiaan luuli palvelevansa Herraa pystyttäessään muistomerkin omalle nimelleen ja kerskaillessaan siitä, minkä oli lihan käsivarrella saanut aikaan. Voimme vain surullisina hämmästellä Saulin sokeutta.

Taistelusta amalekia vastaan Israel otti tuhon omaksi vihittyä saaliikseen. He halusivat uhrata Jumalalle juuri sitä, mistä Jumala oli heitä kieltänyt. Vaikka Herra oli antanut Israelille ruokauhri lain, jonka mukaan mitään hapanta tai hunajaa ei uhrissa saanut olla (3Moos 2:11), ottivat he amalekilaisten hapatusta ”uhrataksensa sitä Herralle” (1Sam 15:21). Tästä opimme, että jos silmämme ovat täynnä tätä maailmaa, ei elämämme voi olla suloinen tuoksu Herralle, eikä uhrimme hänelle otollinen. Tässä Israelilaiset ylenkatsoivat Herran ja toivat uhriksi ryöstettyä, ontuvaa ja sairasta (Mal 1:13). He eivät ymmärtäneet tai tahtoneet ymmärtää, että ”kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva” (1Sam 15:22). He tuskin tiesivät, että laupeutta Jumala haluaa eikä uhria; Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja (Hoos 6:6). Myös profeetta Aamos on kirjoittanut asiasta: ”Sillä vaikka te tuotte Minulle polttouhreja ja ruokauhrejanne, eivät ne minulle kelpaa, enkä minä katso teidän yhteysuhrienne, syöttövasikkainne puoleen. Vie pois Minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niin kuin ehtymätön puro” (Aam 5:22-24. ”Tämä kansa kunnioittaa Minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, mutta turhaan he palvelevat Minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä” (Matt 15:8,9). ”Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta” (1Sam 15:23). Koska siis Saul taistelussaan amalekia vastaan hylkäsi Herran sanan, ja johti kansaa lisää harhaan, hylkäsi myös Herra hänet. Saul ei enää saisi olla kuninkaana. Saul ei kelvannut Kristuksen palvelijaksi, sillä hän tahtoi olla enemmän ihmisille mieliksi ja etsiä heidän suosiotaan enemmän kuin Herran (Gal 1:10). Saul ”pelkäsi kansaa ja kuuli heidän ääntänsä” (1Sam 15:24). Saul oli tosin päätänsä pidempi kaikkia ja suuri ihmisten silmissä, muttei hän ollut Herran mielen mukainen mies. Samuel sanoi Saulille: ”Herra on tänä päivänä reväissyt Israelin kuninkuuden sinulta ja antanut sen toiselle, joka on sinua parempi” (1Sam 15:26). ”Mutta Herran Henki poistui Saulista, ja Herran lähettämä paha henki vaivasi häntä” (1Sam 16:14). Huomatkaamme tässäkin Herran armollisuus ja pitkämielisyys. Herra ei vielä ensimmäisestä rikkomuksesta hyljännyt Saulia, vaan antoi aikaa tälle kääntyä ja tehdä parannuksen. Nyt Saul oli kuitenkin vaelluksessaan tullut siihen pisteeseen, ettei muuta vaihtoehtoa enää ollut kuin kuninkuuden repäisy pois häneltä.

Sotaa seurasi toinen sota. Taas kerran filistealaiset marssivat israelilaisia vastaan. Kun rintamalinjat oli asetettu, kerrotaan seuraavaa: ”Niin filistealaisten joukoista tuli kaksintaistelija nimeltä Goljat, kotoisin Gatista. Hän oli kuuden kyynärän ja vaaksan pituinen. Hänellä oli vaskikypäri päässänsä ja suomuspanssari yllänsä, ja rintahaarniska, joka painoi viisituhatta sekeliä, oli vaskea. Ja hänellä oli säärissään vaskivarukset ja selässään vaskikeihäs. Hänen peitsensä varsi oli kuin kangastukki, ja hänen peitsensä kärki, joka painoi kuusisataa sekeliä, oli rautaa. Ja kilvenkantaja kävi hänen edellänsä” (1Sam 17:4-7). Mikä lihallista mahtavuutta ja lihan sota-aseiden suuruutta Goljat edustikaan! ”Ja kun israelilaiset näkivät tuon miehen, pakenivat he häntä kaikki ja pelkäsivät suuresti” (1Sam 17:24). Seurakunta pelkäsi tuota lihallisten sota-aseiden jättiä. He katsoivat ensin itseään ja vertasivat sitten näkemäänsä tuohon filistealaiseen taistelijaan. He eivät vaeltaneet Hengen mukaan, vaan lihassansa ja niinpä he epäuskossaan jäivät olosuhteiden vangiksi. Surullisina huomaamme, ettei edes mainita, että kukaan olisi harkinnutkaan kääntymistä Jumalan puoleen.

Tästä israelilaisten suhtautumisesta Goljatiin käy selvästi ilmi, etteivät he tunteneet ihmistä hengen mukaan, vaan lihan. He eivät luottaneet Herraan—toisin kuin Daavid, joka astuukin esiin räikeänä vastakohtana lihansa mukaan vaeltavalle ja itseensä turvaavaan Israeliin. ”Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Sillä lihan mieli on kuolema, mutta Hengen mieli on elämä ja rauha; sentähden että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset” (Room 8:5-8), eivätkä lihan vallassa olevat voi myöskään olla voitokkaita sodassa.

Israel kuitenkin turvasi sodassa itseensä ja yritti taistella lihallisin asein. Tästä seurasi se, että he joutuivat maailman pilkattaviksi ja heitä häväistiin. Huomaa, että juuri filistealaiset, joiden luona Israel kävi teroituttamassa aseensa ja työkalunsa nauroivat heille. Aina ja kaikkina aikoina on Jumalan seurakunnalle häpeäksi luottaa lihaan, omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin tai omaan järkeensä. On häpeäksi Jumalan seurakunnalle hakea apua maailmalta. Lihallinen sodankäynti perustuu järjenpäätelmiin ja varustusten rakentamiseen—varustusten, jotka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan. Lihallinen mieli ei pyöri Kristuksen ympärillä—se ei kykene nousemaan näkyväisten yläpuolelle uskossa (2Kor 10:5). ”Meillä ei ole taistelu verta eikä lihaa vastaan..” (Ef 6:12) ja siksipä emme myöskään lihallisin sota-asein voi menestyä, hajoittaa maahan linnoituksia ja järjen päätelmiä. Hienot mainokset ja kampanjat eivät auta—”ei väellä eikä voimalla vaan Herran Hengen voimassa on sotaa käytävä! Kuinka turhaa onkaan yrittää esimerkiksi viihteellistää jumalanpalveluksia; rakentaa ulkoisista puitteista sellaisia, että ne vetoavat lihaan. Goljat ei kaadu moisin keinoin; mielenlinnakkeet eivät sorru; ihmiset eivät siirry hengellisestä kuoleman tilastaan elämään, jos seurakunta tarjoaa heille jotakin lihallista tai sielullista! Kauniit puheet eivät auta. Tarvitaan Jumalan Sanan sileitä kiviä, jotka uskossa lingotaan maaliinsa! Tarvitaan Pyhän Hengen läsnäolo—Hänen, joka näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Voi miten lauma hajaantuukaan ja eksyy, jollei paimen kulje sen jäljessä ja lingollansa heitä Jumalan Sanan kiviä ja siten pidä laumaa kasassa!

Israel ei kuitenkaan menestynyt. Voimme lukea, kuinka Goljat ”astui esiin ja huusi Israelin taisteluriveille sanoen: ’Miksi lähditte sotaan ja asetuitte sotarintaan? Minä olen filistealainen, ja te olette Saulin palvelijoita; valitkaa joukostanne mies, joka tulee tänne minun luokseni. Jos hän kykenee surmaamaan minut, niin me olemme teidän palvelijanne; mutta jos minä voitan ja surmaan hänet, niin te olette meidän palvelijanne ja palvelette meitä. Ja filistealainen sanoi vielä: ’Minä olen tänä päivänä häväissyt Israelin taistelurivit. Antakaa tänne mies, niin me taistelemme keskenämme. Kun Saul ja koko Israel kuuli nämä filistealaisten puheet, valtasi heidät kauhu, ja he pelkäsivät suuresti” (1Sam 17:8-11). On suureksi häpeäksi Jumalan seurakunnalle vaeltaa lihassa. Se ei voi johtaa kuin yhteen lopputulokseen; ”heidät valtasi kauhu ja he pelkäsivät suuresti”. Jospa he olisivat vain muistaneet Jumalaa ja Hänen suuria tekojaan. Olihan Israel aikaisemminkin kohdannut jättiläisiä. Nyt kansa tuntui tyystin unohtaneen, mitä hyvää Herra oli heille tehnyt—ja onkin niin, ettei lihallinen mieli semmoisia muista!

Eräs huomattava asia on myös Israelin lihallisen sotajoukon pöyhkeys. Daavid, jolla ei ollut maallisia ansioita, joutui veljiensä halveksunnan kohteeksi (vaikka veljet tiesivätkin, että Daavid oli Jumalan voitelema). Eliab, Daavidin veli vihastui häneen ja sanoi: ”Miksi sinä olet tullut tänne ja kenelle olet jättänyt sen pienen lammaslauman siellä erämaassa” (1Sam 17:28). Mitä Daavid sitten oli tehnyt, että ansaitsisi veljiensä halveksunnan? Hän oli tullut tuomaan veljilleen paahdettuja jyviä ja kymmenen leipää. Kuinka kiittämättömiä hänen veljensä olivatkaan hänelle. Tässä on tärkeä opetus. Israelin taistelurivit olivat aivan retuperällä. Kansan lihallinen tila oli sen omaa syytä. Daavid, joka vaelsi Hengessä, meni kuitenkin viemään heille ravintoa—jopa siitä huolimatta, että nämä hänen veljensä halveksuivat häntä. On todellakin Jumalan tahto tehdä hyvää niille, jotka tekevät meille pahoin ja siunata niitä, jotka meitä kiroavat! Daavidin veljien ylenkatseen taakse kätkeytyy myös se, miten liha on ainaisessa sotatilassa henkeä vastaan. Eliab väheksyi Daavidia; sitä pientä lammaslaumaa, jota hän paimensi erämaassa. Mikä ihmeellinen Herran mies Daavid olikaan! Hän oli uskollinen vähässä ja seisoi omalla paikallansa paimentamassa hänelle uskottua pientä laumaa. Lisäksi mainitaan, että Daavid paimensi erämaassa. Daavid oli siis Herran koulussa—erämaassa; yksinäisyydessä, Jumalan kasvojen edessä. Tätä koulua lihallinen mieli halveksui ja pilkkasi. Miten tärkeää läksy tämä onkaan. Kautta aikojen Jumalan miehet ja naiset ovat vetäytyneet yksinäisyyteen etsimään Herraa. Johannes kastaja viipyi erämaassa koko ikänsä, kunnes Herran Sana tuli hänelle. Kukaan ei ikinä ollut kuullutkaan Eliasta, ennekuin hän astui näyttämölle. Daavidia pidettiin niin vähäisenä, ettei hänen isänsä Iisak edes kutsunut tätä paikalle, kun Samuel oli tullut voitelemaan kuninkaaksi yhtä hänen pojistaan.

Ihmisen käyttökelpoisuus ei ikinä perustu hänen oppiarvoonsa tai saadun koulutuksen (ihmisten antaman) määrään. ”Sillä ei ole, niin kuin ihminen näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen” (1Sam 16:7). Jumala käyttää sellaisia kuin Daavid, Pietari ja Johannes, ”rohkeita mutta kouluakäymättömiä ja oppimattomia miehiä” (Apt 4:13). Todistus, joka tässä annetaan näistä miehistä, ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Herra olisi heitä kouluttanut ja kasvattanut. Kuten Johannes kirjoittaa: ”Hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa” (1Joh 2:27). Maallisilla arvoilla, titteleillä ja nimillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista arvoa Herran silmissä. Itseasiassa, mitä suurempaa arvostusta nautimme ihmisiltä; mitä enemmän meillä on, mistä kerskata lihassa, sitä suurempi riski meidän on langeta ylpeyteen, joka on yksi kauheimmista synneistä! Me tiedämme, että Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon.

Mitä tekee lihallinen mieli? Se nauraa kuvaukselle Daavidista, Pietarista ja Johanneksesta; eiväthän he lihan mitoilla mitattuina olleetkaan mitään. Daavid oli väheksytty veljiensä kesken, Pietari ja Johannes taas kalastajia. Lihallinen mieli ei ikinä voi ymmärtää, että kun olemme heikkoja, juuri silloin olemme väkeviä. Paavalikin kerskasi heikkoudestaan—jotta Jumalan voima voisi asettua häneen. ”Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa, ja kerskaamme Kristuksessa Jesuksessa, emmekä luota lihaan” (Fil 3:3). Vaikka meillä siis olisikin jotakin, mihin näennäisesti voisimme lihassamme luottaa, ei meidän tule siihen nojautua. Muutoin emme ole käyttökelpoisia astoita! Eräs mielenkiintoinen seikka on myös se, ettei lihallinen mieli ikinä voi pysyä pitkään paljastumattomana—sen täytyy saada kerskata omista saavutuksistaan ja omasta erinomaisuudestaan sekä pilkata niitä, jotka vaeltavat Hengen mukaan luottaen yksin Jumalaan.

Kun vertailemme Daavidia Sauliin, huomaamme, mikä valtava ero on uskolla ja epäuskolla. Daavid, joka uskoi, sanoi Saulille: ”Älköön kenenkään mieli masentuko hänen (Goljat) tähtensä. Palvelijasi käy taistelemaan tuota filistealaista vastaan” (1sam 17:32). Huomaa: Daavid taisteli veljiensä puolesta, jotka pilkkasivat häntä. Mikä rakkaus! Kansalle Daavid sanoi: ”Mikä on tuo ympärileikkaamaton filistealainen häpäisemään elävän Jumalan taistelurivejä”. Toisin kuin israelin sotajoukot, jotka käyttäytyivät aivan kuin Jumala olisi kuollut, tunsi Daavid Goljatin hengen mukaan. ”Mikä on tuo ympärileikkaamaton.. häpäisemään elävän Jumalan taistelurivejä”. Epäuskoinen Saul, joka luotti lihaansa vastasi Daavidille: ”Et sinä voi mennä tuota filistealaista vastaan etkä taistella hänen kanssaan, sillä sinä olet nuorukainen (kts. Jer 1:7 ja 1Tim 4:12), mutta hän on sotilas nuoruudestansa saakka” (1Sam 17:33). Toisinsanoen Saul sanoi, ettei Daavid, kouluakäymätön ja oppimaton nuorukainen voi mennä ja taistella, eihän Daavidilla ollut teologian tohtorin hattua saatika mitään nimeä tai mainetta ihmisten edessä. Voi miten surkeasti Saul erehtyikään arvioidessaan Daavidia!

Kun Daavid todistaa uskostaan ja luottamuksestaan Jumalaan Saulille, sanoo tämä tosin: ”Mene, Herra olkoon sinun kanssasi” (1Sam 17:37), mutta jos Saul olisi todella tiennyt, millaista se on, kun kulkee uskossa vain ja ainoastaan Jumalaan luottaen, ei hän heti toivotuksensa jälkeen olisi ryhtynyt pukemaan Daavidille omaa sotisopaansa. Saul ei tiennyt mistä puhui tai mitä teki! Hän ei ymmärtänyt mitään hengellisestä sodankäynnistä. Sen sijaan, että Daavidia olisi kehotettu kulkemaan Hengessä ja pukeutumaan Hengelliseen sota-asuun, tarjottiin hänelle Saulin sota-asua. Hänelle ei annettu pelastuksen kypäriä, vaan Saulin kypäri—joka muuten oli vaskesta tehty aivan kuten Goljatinkin kypäri (Kypärä suojelee päätä—päämme suojauksesta siis riippuu se, millaisessa kunnossa on hengellinen näkökykymme, kuulomme, haju- ja makuaistimme. Saulilla oli kypärä samaa materiaalia kuin Goljatillakin. Huomaa siis, kuinka maallinen oli Saulin mieli, kuinka tämä vaelsi ja soti lihan mukaan. Kuinka tärkeää onkaan vangita jokainen ajatus kuuliaiseksi Kristukselle ja suojata ajatukset syvällisellä ymmärryksellä pelastuksesta!). Saul tarttui Daavidin intoon ja rohkeuteen, sekä yritti saada tämänkin sotimaan lihan mukaan. Lihallinen mieli piti tällaista menettelyä aivan varmasti hyvin järkevänä—Daavidille täytyi antaa jotakin ”mikä silmään näkyy” (2Kor 5:12), jotakin, mistä voisi kerskata. Se, mitä Daavidin sydämessä oli, ei kelvannut Saulin lihalliselle mielelle. ”Ja Saul puki takkinsa Daavidin ylle ja pani vaskikypärin hänen päähänsä, sekä panssarin hänen yllensä. Ja Daavid sitoi hänen miekkansa vyölleen takin päälle ja yritti käydä, sillä hän ei ollut koskaan sellaista koettanut. Niin Daavid sanoi Saulille: En minä voi näissä käydä, sillä en ole koskaan tälläisiä koettanut. Ja Daavid riisui ne päältänsä” (1Sam 17:39). Daavid oli hengen mies eikä hän siis kyennyt luottamaan lihaansa. Ajatus sotimisesta Saulin kömpelö haarniska yllä mahtoi tuntua hänestä naurettavalta typeryydeltä. Daavid luotti yksin Herraan ja niinpä hän oli käyttökelpoinen astia Hänelle.

Tätä opetusta ei voi liikaa korostaa: Käyttökelpoisuutemme ei ikinä perustu siihen, mikä silmään näkyy, saatika siihen, mitä ihmiset meistä sanovat tai ajattelevat. Ratkaisevaa on aina vain se, minkä todistuksen Herra meistä antaa! Daavid oli Jumalan mielen mukainen mies, ”joka piti voimassa vanhurskautta, sai kokea lupauksien toteutumista, tukki jalopeurain kidat, sammutti tulen voiman, pääsi miekanteriä pakoon, voimistui heikkoudesta, tuli väkeväksi sodassa ja ajoi pakoon muukalaisten sotajoukot” (Hebr 11:33,34).

Daavid siis teki niin kuin tuleekin tehdä; hän riisui yltänsä Saulin sotisovan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä! Toimikaamme kuten Daavid: ”Hän otti sauvansa käteensä (huomaa ettei Saulilla ollut paimensauvaa), valitsi purosta viisi sileätä kiveä, pani ne paimenlaukkuun, joka hänellä oli linkokivisäiliönä, otti lingon käteensä ja meni filistealaista vastaan” (1Sam 17:40). Daavid oli kiinnittänyt katseensa Herraan, eikä välittänyt pilkasta, jota hän oli saanut kokea sekä veljiltään, että nyt Goljatilta. Lihallinen pilkkaa aina hengellistä! Goljat halveksui Daavidia ja sanoi: ”Olenko minä koira, kun tulet sauva kädessä minua vastaan” (1Sam 17:42). ”Mutta Daavid sanoi filistealaiselle: ’Sinä tulet minua vastaan miekan, peitsen ja keihään voimalla, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimeen, Israelin sotajoukon Jumalan, jota sinä olet häväissyt.. (1Sam 17:45-50). Ei väellä eikä voimalla! Ei, vaan Herran Hengellä on sotaa käytävä!! Daavid vaelsi lihassa, muttei sotinut lihan mukaan. Hänen sota-aseensa eivät olleet lihallisia kuten Saulilla. Daavid linkosi Jumalan Sanan sileän kiven keskelle Goljatin otsaa, ja todellakin, iski maahan kaikki järjenpäätelmät ja mielen linnakkeet! Aamen.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).