Jumalan rakkaus
Seuraava teksti on vapaa suomennos A.W. Pinkin kirjan Attributes of God luvusta Love of God.
Raamattu kertoo meille Jumalan luonnosta kolme asiaa. Ensiksikin, että ”Jumala on Henki” (Joh 4:24). Meidän on tärkeä tietää, ettei Kreikan kielessä ole epämääräistä artikkelia. Kohdassa ei siis mitenkään voida sanoa, että Jumala olisi henki (a spirit). Hän on Henki (the Spirit), eikä siis kilpaile samassa luokassa tai kategoriassa kenenkään kanssa. Ei ole ketään Hänen vertaistaan! Jumala on Henki sanan korkeimmassa merkityksessä. Koska Hän on Henki, Hän on aineeton. Hänellä ei siis ole näkyvää olemusta. Mikäli Hänellä olisi käsin kosketettavissa oleva keho, ei Hän enää olisikaan kaikkialla läsnä oleva, vaan sidottu yhteen paikkaan kerrallaan. Koska Jumala kuitenkin on Henki, täyttää Hän sekä taivaan että maan. Toiseksi, ”Jumala on valkeus” (1Joh 1:5), eli pimeyden vastakohta. Raamatussa pimeys viittaa syntiin, pahaan ja kuolemaan. Valo taas viittaa pyhyyteen, hyvyyteen ja elämään. Jumala on valkeus, eli kaikki erinomaisuus, hyvyys ja puhtaus yhdessä asuu Hänessä. Toisinsanoen kaikki täyteys tai täydellisyys asuu Hänessä. Kolmanneksi, ”Jumala on rakkaus” (1Joh 4:8). Jumala ei ainoastaan rakasta—Hän on itse Rakkaus. Tämä ei tarkoita, että Rakkaus olisi Jumala, ei, vaan: Jumala on rakkaus. Rakkaus taas ei ole vain yksi Hänen luonteensa piirteistä, vaan Hänen olemuksensa.
On hyvin valitettavaa, että niin monet puhuvat nykyään tästä ihanasta aiheesta, ymmärtämättä siitä yhtään mitään. Yleisesti opetukset jumalallisesta rakkaudesta saavat sen näyttämään heikolta ja tunteiden vietävissä olevalta rakkaudelta—sellaiselta, kuin ihmisen rakkaus on. Monet puhuvat Jumalan rakkaudesta ikään kuin Hän olisi joku vanha hassahtanut, silmää iskevä ukko, joka suvaitsee syntiä. Kuten muissakin kysymyksissä, tulee meidän tässäkin palata Sanan äärelle, ja antaa mieltemme uudistua sen kautta. Tarve mielen uudistukselle on välttämätön, eikä vain yleisenä vallitsevan tietämättömyyden vuoksi, vaan myös johtuen siitä alhaisesta hengellisyyden tasosta, mikä on surullisen todellista miltei kaikkialla ’tunnustavien kristittyjen’ parissa. Kuinka vähän onkaan aitoa rakkautta Häntä kohtaan; sellaista joka ei olisi ”kuin aamun kastepilvi, kuin varhain haihtuva kaste” (Hoos 6:4). Yksi suurimmista syistä tähän lienee se, että Hänen Sanallaan, ja siten Hänen ihmeellisellä rakkaudellaan on niin vähän sijaa Hänen omiensa sydämissä. Mitä syvemmin olemme tutustuneet Hänen rakkauteensa—sen muotoon, täydellisyyteen ja autuaallisuuteen—sitä suuremmassa määrin kääntyvät sydämemme rakkaudessa Hänen puoleensa.
Jumalan rakkaus on Hänen olemuksensa mukaista, eli täysin vapaata kaikista itsensä ulkopuolisista vaikuttimista. Looginen johtopäätös tästä on, ettei Hänen rakkautensa kohteissa ollut yhtään mitään, mikä olisi saanut Jumalan rakkaudessaan liikahtamaan meitä kohti. Luotujen rakkaus toisiaan kohtaan johtuu siitä, että rakkauden kohteessa on jotakin. Se siis eroaa valtavasti Jumalan rakkaudesta, joka on täysin riippumatonta ja spontaania. Jumalan rakkaus ei ole seurausta mistään, mikä tulee Hänen itsensä ulkopuolelta. Ainoa syy siihen, että Jumalan rakkaus kohdistuu keneenkään tai mihinkään, löytyy Hänen omasta suvereenista tahdostaan. ”Ei Herra sentähden ole rakastanut teitä ja valinnut teitä, että olisitte lukuisammat kaikkia muita kansoja, sillä tehän olette kaikkia muita kansoja vähälukuisemmat, vaan sentähden, että Herra rakasti teitä” (5Moos :7,8-KJV). Jumala on rakastanut omiaan läpi ikuisuuden. Mikään luodusta löydettävä ei siis ole voinut aiheuttaa Hänen rakkauttaan, tai vetää sitä kohdistumaan itseensä. Hän rakastaa Itsestään, ”oman aivoituksensa ja armonsa mukaan” (2Tim 1:9). Hänen rakkauttaan ei siis voi kukaan luotu hallita, käskeä tai kontrolloida. Hänellä ei ole velvollisuuksia luotujaan kohtaan.
”Me rakastamme Häntä, koska Hän on ensin rakastanut meitä” (1Joh 4:19). Jumala ei siis rakastanut meitä vastauksena sille, että me olisimme ensin rakastaneet Häntä. Me emme valinneet alkaa rakastaa Häntä, vaan Hän rakkaudessaan valitsi meidät. ”Te ette valinneet Minua, vaan Minä valitsin teidät..” (Joh 15:16). Hän rakasti meitä ennen kuin meillä oli hiventäkään rakkautta Häntä kohtaan. ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme” (Room 5:7,8). Mikäli Hänen rakkautensa meihin olisi pelkkä vastaus omaamme, ei se olisikaan enää spontaania Häneltä. Koska Hän nyt kuitenkin rakasti meitä jo silloin, kun olimme vielä rakkaudettomia, on selvää, että Hänen rakkautensa on vapaata Hänen itsensä ulkopuolisista vaikuttimista. ”Missä siis on kerskaaminen? Se on suljettu pois” (Room 3:27). Mikäli Jumalaa aiotaan asianmukaisesti kunnioittaa ja Hänen lapsiensa sydämiä vakiinnuttaa, on erittäin tärkeää että olisimme selvillä tästä kalliista totuudesta. Kaikki kunnia kaikesta kuuluu yksin Hänelle! Mikään Jumalan rakkauden kohteissa oleva ei houkutellut Häntä rakastamaan niitä! Mikä on muka se, joka minussa olisi vedonnut Jumalan sydämeen? Kaikkihan minussa etoi Häntä, sai Hänet inhoamaan minua. Ovathan ”Hänen silmänsä puhtaat, niin ettei Hän voi katsoa pahaa eikä saata katselle turmiota” (Hab 1:13). Kerjäsin tuomiota vaelluksellani ja kasasin Hänen vihaansa pääni päälle. Olin kuollut synteihini ja rikkomuksiini (Ef 2:1). ”Mutta Jumala..” Kuinka Hänen omiensa tulisikaan lohduttautua tässä tiedossa; mikäli Jumalan rakkaus ei alun alkaenkaan riippunut minusta, ei se tänäpäivänäkään riipu. Hän rakastaa omiaan koska Hän on rakkaus! Me riipumme täydellisesti Hänen armonsa varassa, tiedostimmepa sitä tai emme.
Mitä sellaista olikaan minussa,
että osoitit minulle rakkautta?
Mitä sellaista havaitsitkaan minusta,
mikä sai sinut liikkumaan armossa?
Vaan anteeksiannossa saavuit luokseni,
hyväksi näkyi, Sinulle, antaa Poikasi vuokseni.
Jumalan rakkaus on ikuista rakkautta. Tämä on ehdotonta, koska Jumala itse on ikuinen. Niinpä kaikki Hänessä, rakkautensa mukaan lukien, on ikuista. Sillä ei ole alkua eikä loppua. On myönnettävä, että moinen ajatus ylittää ymmärryksemme ja korkealta. Vaikkemme asiaa ymmärtäisikään, kumartukaamme Hänen eteensä Häntä palvoen, sillä Hän on ihmeellinen ja Hänen rakkautensa on ikuista! Jeremia todistaa Jumalasta: ”Iankaikkisella rakkaudella Minä olen sinua rakastanut, sentähden Minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta” (Jer 31:3). Kuinka autuaallista onkaan tietää, että suuri ja pyhä Jumala rakasti omiaan jo ennen luomista. Miksikö Hän rakasti? Koska Hän on rakkaus! Hän oli rakastanut omiaan ikuisella rakkaudellaan ikuisesti jo silloin, kun he olivat vasta ajatus ja suunnitelma Hänen päässään.
Sama kallis totuus on esillä Efesolaiskirjeessä: ”Niin kuin Hän (Isä) ennen maailman perustamista oli Hänessä (Jeesus) valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, rakkaudessa edeltäpäin määräten..” (Ef 1:4,5). Miten suuresti meidän tulisikaan kiittää Herraamme! Kuinka suuren rauhan voimmekaan saada sydämiimme, kun tämän ymmärrämme! Rakkaudella, jota Jumala omiaan kohtaan osoittaa, ei ole alkua, eikä sillä myöskään voi olla loppua! Iankaikkisesta iankaikkiseen Hän on Jumala, ja koska Hän on rakkaus, rakastaa Hän omiaan iankaikkisesta iankaikkiseen!
On itsestään selvää, että Jumalan rakkaus on suvereenia, koska Hän itse on suvereeni. Painottakaamme vielä: Hänellä ei ole velvollisuuksia ketään eikä mitään kohtaan. Hän on laki itselleen ja toimii aina oman majesteetillisen tahtonsa mukaisesti. Aina! Hän siis on Jumala ja toimii aina kuten tahtoo. Siksipä Hän myös rakastaa ketä tahtoo. Hän itse vahvistaa asian Sanassaan, sanomalla: ”Jaakobia Minä rakastin mutta Eesauta Minä vihasin” (Room 9:13). Ei ollut olemassa mitään syytä, miksi Jaakobin olisi tullut saada tuo suosiollisuus osakseen. Inhimillisesti ajateltuna (mikäli Jumalan rakkaus olisi ansaittavissa ja se tulisi vahvoille) asian olisi tullut olla päinvastoin. Olihan Eesau vahva metsämies, Jaakob vain mammanpoika ja lisäksi petturi. Jumalan julistus on kuitenkin selvä. Eesaulla ja Jaakobilla oli samat vanhemmat, he syntyivät yhtä aikaa ja olivat kaksosia. Miksi Jumala rakasti toista ja vihasi toista? Koska Häntä miellytti tehdä niin. Näin tehdessään Hän ei ollut epäoikeudenmukainen! Kun pohdimme asiaa tarkemmin, huomaamme, että Jumala siis valitsi osoittaa armoaan kahdesta syntisestä toiselle, ja oli Hyvä tehdessään niin. Mikään ei olisi velvoittanut Häntä olemaan ensinkään armollinen kumpaakaan kohtaan.
Mikään luotu, tai luoduissa oleva ei siis ole vaikuttanut Jumalan rakkauteen. Hänen rakkautensa on suvereenia. Syy Hänen rakkauteensa löytyy Hänestä itsestään, eli Hän rakastaa ketä tahtoo.. Olettakaamme kuitenkin hetken, ettei asia olisikaan näin. Olettakaamme, että Jumalan rakkautta säätelisi jokin muu, kuin Hänen oma tahtonsa. Tällaisessa tapauksessa Hän rakastaisi jonkin säännön mukaan ja niin tehdessään olisi rakkauden lain alla. Näin ollen Hän ei enää olisikaan vapaa, vaan jonkin itseään suuremman hallittavana. Näin ollen ei Jumala enää olisikaan suurin, vaan tuo laki, joka Häntä käskyttäisi. Niinpä Jumala olisi oikeastaan menettänyt jumaluutensa.. Raamattu kuitenkin selvästi todistaa, ettei todellisuus ole edellisen olettamuksen mukainen. Rakkaudessaan Jumala edeltäpäin ”määräsi meidät lapseuteen, Hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.” Mutta minkä mukaan? Jonkin meissä edeltänähdyn erinomaisuuden tai hyvyydenkö? Ei! Minkä sitten? Taas toistamme: ”Hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan” (Ef 1:4,5).
Jumalan rakkaus on ääretöntä, kuten kaikki muukin Hänessä. Hänen olemuksensa täyttää taivaan ja maan. Hänen viisaudellaan ei ole rajoja. Hän tietää kaiken menneestä, nykyisestä sekä tulevasta. Mikään ei sido Häntä millään tavalla. Hän on vapaa. Hänen voimansa on rajaton ja niinpä Hän voi myös täyttää kaiken tahtonsa. Myöskään Hänen rakkauttansa ei voida mitata. Se on niin syvä, ettei kukaan voi sitä käsittää. Se on niin korkea, ettei sen huipulle voi kiivetä. Se on niin laaja, ettei se mitenkään mahdu ihmisymmärrykseen. Kuinka kauniisti Ef 2:4 antaakaan meidän ymmärtää asian olevan juuri näin! ”Mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla Hän on meitä rakastanut..” Sana ’suuri’ viittaa Joh 3:16, missä lukee: ”sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, jottei yksikään joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Jumalan suuri rakkaus siis ilmenee parhaiten siinä, että Hän antoi Poikansa; niin suuri on Hänen rakkautensa, että Hän antoi Poikansa. Miksikö Hän antoi Poikansa? Koska Hän rakasti! Miksikö Hän rakasti? Koska Hän on rakkaus! Kuinka valtavaa ja ihmeellistä!
”Hänen rakkauttaan ei yksikään kieli voi täydellisesti kuvailla, eikä ajatus sitä saavuttaa. Se ”on kaikkea tietoa ylempänä” (Ef 3:19). Laajimmatkin ajatukset, jotka äärellinen mieli voi Jumalan rakkaudesta muodostaa, ovat äärettömän etäisyyden päässä sen täydestä käsittämisestä. Jumalan hyvyys on niin paljon korkeammalla yleisimpiä siitä muodostettuja mielikuvia, kuin taivas on korkeampi maata. Se on kuin meri, joka aaltoilee korkealla kaikkien vastustajien vuortenkin yllä, jopa ne ovat sen kohteita. Se on kuin lähde, josta kaikki tarvittava hyvä virtaa niille, jotka ovat siitä kiinnostuneita.” (John Brine, 1743)
Jumalan tykönä ei ole muutosta eikä vaihteen varjoa (Jaak 1:17), siispä Hänen rakkautensakin on muuttumatonta. Jaakob, epäuskoinen ja kuriton mies, on voimakas esimerkki tästä. Jumala julisti rakastavansa Jaakobia, eikä ikinä lakannut rakastamasta häntä. Eräänä yönä yksi apostoleista pyysi Jeesukselta: ”näytä meille Isä”, toinen kielsi Hänet ihmisten edessä kiroten, ja kaikki heistä hylkäsivät Hänet kauhuissaan Getsemanessa. Kaikesta huolimatta ”Hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti” (Joh 13:1). Jumalan rakkaus on kaiken vaihtelun yläpuolella. Se on ”väkevä kuin kuolema.. eivät suuret vedet voi sitä sammuttaa” (Laul.l. 8:6,7). Mikään ei voi erottaa meitä siitä (Room 8:35-39).
Ei mittaa ei loppua rakkautensa tunne,
ei muutos kurssiinsa vaikuta.
Ikuisesti samana aina virtaa,
yhdestä ainoasta, ehtymättömästä lähteestä.
Jumalan rakkaus on pyhää. Se ei ole oikukkaiden intohimojen tai tunteellisuuden ohjaamaa. Hänen rakkautensa on periaatteenmukaista. Hänen armonsa hallitsee, muttei pyhyyden kustannukselle, vaan ”vanhurskaudessa” (Room 5:21). Hänen rakkautensa ei siis ikinä toimi ristiriidassa Hänen pyhyytensä kanssa. ”Jumala on valkeus” (1Joh 1:5) mainitaan ensin, sitten vasta ”Jumala on rakkaus” (1Joh 4:8). Hänen rakkautensa ei siis ole ystävällismielistä heikkoutta tai pelkkää naisellista pehmeyttä. ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä Hän kurittaa; ja Hän ruoskii jokaista lasta, jonka Hän ottaa huomaansa” (Hebr 12:6). Jumala ei iske silmää edes omiensa synnille. Hänen rakkautensa on puhdasta ja vapaata kaikesta tunteilevasta sentimentaalisuudesta.
Jumalan rakkaus on armollista. Hänen armoaan ja suosiollisuuttaan ei voida erottaa toisistaan. Tämä esitetään selkeästi Room 8:32-39. Mitä onkaan tuo rakkaus, josta Hänen omiaan ei mikään voi erottaa? Se on Jumalan hyväntahtoisuutta ja armoa, jotka ilmestyivät siinä, että Hän antoi Poikansa kuolemaan syntisten edestä. Hänen rakkautensa sai Jeesuksen tulemaan lihaksi, ”sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:16). Jeesus ei kuollut, jotta saisi Jumalan rakastamaan meitä. Hän kuoli koska Jumala rakasti omiaan. Niinpä Golgata havainnollistaa Hänen rakkauttansa ylivertaisella tavalla. Silloin kun sinulla on kiusaus epäillä Hänen rakkauttaan, luo katseesi Golgatalle!
Meillä on kaikki syy luottaa Jumalaan ja olla kärsivällisiä silloinkin, kun osaksemme tulee yli-inhimilliseltä tuntuvia kärsimyksiä. Isä rakasti Poikaansa, muttei Hänellä silti lihaksi tulleena ollut erivapauksia köyhyydestä, pilkasta eikä vainosta. Hän kärsi nälkää sekä janoa. Kun Jumala salli ihmisten sylkeä ja lyödä Poikaansa, ei se ollut yhteensopimatonta sen rakkauden kanssa, joka Isän ja Pojan välillä on. Älkäämme siis mekään kyseenalaistako Jumalan rakkautta ollessamme keskellä kivuliaita koettelemuksia. Eihän Jumala antanut Pojalleenkaan väliaikaista maallista rikkautta ja hyvinvointia; ketuilla oli kolonsa, ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut, mihin päänsä laskea. Mutta, Jumala antoi Hänelle Henkeänsä mittaamattomasti (Joh 3:34). Ymmärtäkäämme siis, ettei maallinen menestys, terveys tai hyvinvointi voi ikinä olla mittarina Jumalan suosiollisuuden määrästä meitä kohtaan! Hengelliset siunaukset toki ovat merkki Hänen rakkaudestaan. Kuinka ihana onkaan tietää, että Jumala rakastaa meitä aina; silloinkin kun maailma vihaa meitä ja olosuhteet tuntuvat kaatuvan päällemme! Hän on rakkaus!